yrittäjäksi koronapandemian aikana – Elämä muuttui taas

10 bloggausvuoden aikana tuo sivuotsikko on esiintynyt täällä useita kertoja. Ja nyt elämä on muuttunut taas sitten viime postauksen, josta näyttää olevan aika tarkalleen viisi kuukautta aikaa.

Jo kesällä tiedostin sen, etten halua jatkaa samalla tavalla arkeani, vaan kaipasin hidastamista ja muutosta. Vaihtoehtojahan oli paljon: lopettaa jokin sivutöistäni, lopettaa kaikki sivutyöt, lopettaa päivätyöt. Päädyin viimeiseen vaihtoehtoon, ja viimeisen työpäiväni tein juuri ennen joulua. Aluksi mietin, kannattaisiko odottaa, että koronapandemia on ohitse, mutta tuli olo, että saa ehkä odottaa ”ikuisuuden”.

Tammikuu meni lomaillessa ja lisään vielä, että toipuessa pienimuotoisesta ylikuormituksesta (joka ei sentään ollut mitään verrattuna siihen 12 vuoden takaiseen), sekä pohtiessa, mitä kohti alkaa suunnata. Esimerkiksi opintohaaveita olin pyöritellyt päässäni jo nelisen vuotta. Irtisanoutumista SEURAAVANA päivänä oli jo selvinnyt, että minut oli hyväksytty Vierumäelle Suomen Urheiluopistoon Liikunnan ja valmennuksen ammattitutkinnolle – valmennuksen osaamisalalle (entinen valmentajan ammattitutkinto VAT), joka alkoi nyt helmikuun ekalla viikolla. Tämä tutkinto kestää noin vuoden, ja itse aion suorittaa sen mahdollisimman napakassa tahdissa. Muitakin opintohaaveita on, mutta katsotaan niitä sitten keväämmällä, kun hakujen aika on.

Niinpä sitten lopetin päivätyöt ja aloin opiskelevaksi yrittäjäksi ehkä pahimpaan mahdolliseen aikaan – keskellä koronapandemiaa. Jotta en olisi ollut ihan kusessa heti tammikuussa, olin säästänyt syksyn rahaa, alkanut pienimuotoisesti sijoittaa (300 e kuussa) ja vuoden vaihteessa maksoin kolmen kuukauden asumismenot etukäteen. Muutenkin pyrin maksuissa (esim. alvit, eläkemaksut ja ennakkoverot) etupainotteisuuteen, koska se vähentää stressiä ja painetta siitä, että tuloja on pakko olla säännöllisesti. Koska yrittäjällähän asia ei välttämättä ole näin.

Mitä sä nyt sitten teet?

No mitä sä nyt sitten teet – on minulle ehkä eniten esitetty kysymys. Siihen vastaan, että monenlaista, vaikka paljon vähemmän kuin ehkä koskaan ennen. Yhä edelleen pidän hyvinvointiluentoja yrityksissä, yhdistyksissä ja esimerkiksi kaupunkien työntekijöille, vaikka ne ovatkin siirtyneet nettiin. Joulukuussa luennoin esimerkiksi koulusihteereille kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja vuokravalvojille sekä asumisneuvojille siitä, kuinka voida hyvin koronapandemian aikana.

Juoksukoulut ovat toistaiseksi tauolla Helsingin koronasuositusten mukaisesti, mutta teen yksilöohjauksia – ja valmennuksia, juoksutekniikkavalmennuksia ja mitä asiakkaat nyt haluavat. Minulla on asiakkaita, joita tapaan säännöllisesti pari kertaa kuussa sekä pienvalmennusryhmä, jossa on tällä hetkellä neljä juoksijaa. Valmennettavia otan mielelläni lisää ja niitä minulla on aloittelevasta hölkkääjästä/elämäntapamuuttujasta kokeneisiin juoksijoihin, joilla on selkeä tavoite, jota kohti he menevät.

Lisäksi teen someyhteistöitä lähinnä Instagramissa.

Niin, ja kirjoitan artikkeleja esimerkiksi Fit-lehteen ja OP Mediaan.

Päiviin jää paljon tyhjää aikaa, jolloin käyn itse urheilemassa, kävelemässä tai teen kotihommia. Toki tämä elämänmuutos näkyy isosti kukkarossa, sillä aiemmassa päivätyössäni sain parasta palkkaa ikinä. Mutta tuota rahaa ei ole ainakaan toistaiseksi ikävä, sillä toive elämän hidastamisesta, oikeasti sen oman sydämen kuuntelusta ja omaan hyvinvointiin keskittymisestä menee rahankin edelle. Opinnoista olen todella innoissani myös. Tutkinnon tekeminen alkoi kolmella lähipäivällä ja jatkuu nyt sitten pitkälti omatoimisesti seuraaviin lähipäiviin saakka. On ihan eri asia opiskella nelikymppisenä kuin kaksikymppisenä ja tiedän, että haluan tämän jälkeen opiskella myös muutakin, jonkin ihan toisen ammatin kuin mitä olen tähän päivään mennessä tehnyt. Motivaatiota on, aikaa on ja energiaa on, ja suunnat ovat selkeät: vaihtoehtoja tuntuu tällä hetkellä olevan kolme.

Mikä tässä elämänmuutoksessa on sitten ollut parasta? No se, että tunnen olevani taas oman elämäni herra ja haluan omaa arkeani. Viime vuosinakin on ollut aikoja, kun en ole halunnut omaa arkeani, 12 vuoden takaisesta loppuunpalamisesta puhumattakaan.

Moni on sanonut, että vau, miten rohkeaa. Joku saattaa ajatella, että voi vitsi mikä pönttö, jättää nyt hyvä duuni tällaisina aikoina. Mutta jos jotain olen oppinut tässä elämässä, asioita ei voi tehdä sen perusteella, mitä toiset minulta odottavat tai mitä kuvittelen, että toiset minulta odottavat. En voi elää jonkun toisen unelmaelämää, koska haluan elää omaa unelmaelämääni. Ja siinä tärkeintä ei ole raha, vaan hyvinvointi ja se, että saan tehdä asioita, joista nautin: luennoida, valmentaa ja ohjata, kirjoittaa, somettaa. Ja lisään vielä, että toki rahaa tarvitaan, varsinkin, kun en omista mitään. Mutta ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Kun perusasiat ovat kunnossa, se riittää.

Voi olla, että blogi herää tämän muutoksen tiimoilta nyt henkiin, voi olla, että ei herää.

Tällä hetkellä elän varsin päivä kerrallaan – uteliaana siitä, mitä voikaan olla tulossa, koska mikään ei ole niin varmaa kuin muutos ja se, että kun mikään ei ole varmaa, mitä vain voi tapahtua.

Mahtavaa alkanutta vuotta sinulle!

Jenny