Suorittamisesta…

..ja vähän myös jumissa olevista etureisistä.

Käväisin eilen jälleen osteopaatilla ja lantion virheasento on pysynyt poissa, jihuu! Selkeämmin olen lantion oikeamman asennon huomannut askelkyykyissä. Lantio pysyy nyt vaivatta eteenpäin samassa suunnassa kuin polvet ja varpaatkin. Jännä, että olin kyllä huomioinut tämän lantion kääntymisen juurikin askelkyykyissä, mutta en jotenkin ollut tullut ajatelleeksi lainkaan sitä, että asia voitaisiin fiksata. No, eilen paitsi tehtiin tilannekatsaus, keskityttiin hoitamaan lähinnä tukossa olevia etureisiäni. Koska etureisien sijaan takareiteni olivat ilmoitelleet itsestään, kuvittelin, että vikaa löytyisikin reiden takaosista, mutta kas, kävi ilmi, että etureiteni olivat niin tukossa, että takareidet olivat ikään kuin jatkuvassa venytyksessä jo valmiiksi. Jännä oli muuten huomata, kun osteopaatti paineli oikeaa etureittäni, tuntemus säkenöi aina polveen asti. Nyt reidessä on mojova mustelma, joten ainakin veri kiertää! Kotitehtävänä minun tulee jatkaa päivittäistä core-rullailua ja käydä tuolla rullalla pikaisesti koko keho läpi. Seuraavan kerran menen osteopatiaan reilun kahden viikon päästä. Vielä hannaan juoksemaan lähtemistä, vaikka jossain vaiheessa voisin käydä kokeilemassa, miten vasen polvi juoksuun reagoi vai reagoiko enää mitenkään. Eilen tein muutamia aurinkotervehdyksiä kotona, mutta keskittymistä haittasi mojovat naurut, jotka sain siitä, kun kaksivuotias matki puuhasteluani.

Eilen kuitenkin etureisieni tilasta kuullessa meinasi iskeä epätoivo. Mitä enemmän pyrin pitämään kehostani huolta ja mitä enemmän asioista tiedän, sitä vaikeammalta kaikki (joo siis aivan kaikki, hehe) tuntuu. Olen kuitenkin itsekin opiskellut liikunta-alaa ja minulla voi tietämystä olla enemmän kuin perusmaijalla. Mielessä kävi sekunnin ajan sellainen, että kannattaako tämä lainkaan ja olisiko sittenkin helpompaa vain heittäytyä sohvaperunaksi! Että kun ei riitä, että liikkuu, vaan pitää myös miettiä, miten liikkuu, ettei riko kehoaan tai joudu muuten ylikierroksille. Ja sitten kun liikkuu, on muistettava riittävä kehonhuolto, joka ei tarkoita pelkkää venyttelyä. Itselläni esimerkiksi oikea etureisi oli niin jumissa, ettei venyttely olisi auttanut siihen juurikaan. No, ei auta muu kuin edetä maltilla ja omaa kehoa kuunnellen. Tuo oman kehon kuuntelu onkin tärkeintä, oli laji mikä tahansa. Onneksi en ole enää kovin kilpailuhenkinen, mitä liikuntaan tulee. Suorituksia, toistoja tai vaikka sitten painomääriä tärkeämmäksi on noussut se, että liikkuu sillä tapaa, että siitä tulee hyvä fiilis. Joskus se tarkoittaa täysillä vetämistä ja sitten taas lempeämpää tahtia. Kaikenlainen suorittaminen liikunnassa on jäänyt ja vaikka toki tähtään hoikempaan ja vahvempaan minään, ei sekään ole enää lainkaan mikään itsearvo.

Vielä tuosta suorittamisesta, olenhan ollut aikanaan suorittaja pahimmasta päästä. Uskon, että siihen on vahvasti liittynyt myös se, että sitä on halunnut näyttää ihmisille, että pärjää, kelpaa ja on hyvä. Voi olla, että omalta osaltani tähän on ollut syynä se, että olen saanut lapsia suhteellisen nuorena ja olen päässyt toimittajan ammattiin tekemällä, en niinkään lukemalla. Muut ihmiset ovat kyseenalaistaneet minua, vaikka syitä en toki aio vierittää vain muiden niskoille, lopulta varmasti on ollut kyse myös omista uskomuksista ja mielikuvista, siitä, mitä minä olen luullut tai kuvitellut tai ehkä jopa odottanut muiden ajattelevan minusta. Höööö, mitä väliä, hei! Minulla on ollut tarve näyttää ja suorittaa siksikin, että kukaan ei pääse sanomaan minulle, että jahas, mitä minä sanoin, ei noin nuori äiti voi pärjätä tai ei ilman akateemista tutkintoa kuules tätä duunia tehdä. 

Kun lopulta sitten uskaltaa päästää irti suorittamisesta (koska sen takana on paitsi omia rajoittavia uskomuksia, takuulla myös pelkoa) ja ymmärtää sen, että ketään ei oikeasti kiinnosta se, suoritatko sinä vai kuinka toimit. Ja kun lakkaa välittämästä siitä, mitä muut ihmiset itsestä ajattelevat (sillä sehän on heidän asiansa, ei meidän) niin se on makea tunne. Ei tarvitse kelvata kellekään, jotta riittäisi eikä ainakaan asioita tarvitse tehdä siksi, että miellyttäisi muita tai saisi hyväksyntää, kiitosta tai kehuja. Myös noita oman liikkumisen tai oikeastaan minkä tahansa tekemisen motiiveja on välillä hyvä miettiä, erityisesti silloin, jos liikkuminen tai tekeminen tuntuu nihkeältä ja harrastaminen lopahtaa heti alkuunsa. Jos nyt vaikkapa liikkuu siksi, että on pakko, koska haluaa laihtua, näyttää tietynlaiselta, koska muutkin liikkuvat, voi vain miettiä, kuinka pitkälle homma kantaa. Jos jo asian tekeminen tuntuu tahmealta, voiko odottaa, että lopputulos on toivottu. Tuskin. Se, että tekee asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai muka on pakko (kuka pakottaa) on aikamoista huttua. Asioita kannattaakin tehdä itsensä, ei muiden hyväksynnän perässä juoksemisen takia. Tai vaikka sitten vain siksi, että kas, kun sattuu nyt vain huvittamaan… Ihana ajatus. (On toki asioita, jotka on pakko tehdä, mutta minäkin olen oppinut pitämään tiskaamisesta, kun en ole tehnyt siitä sen isompaa numeroa.)

Tehdään siis jos halutaan, mutta toki eletään niin, että huomioidaan muita.

Iloa tiistaihin!

P.s. Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjat on arvottu Lauralle ja Audreylle. Vielä odottelen Audreyn yhteystietoja, laitoin sinullekin meiliä (kurkkaa myös roskapostista, jos ei löydy!)

Kyl! (Kuva: Pinterest)

Kyl! (Kuva: Pinterest)