Kuukausi: tammikuu 2012

Lapsi on pieni ihminen

Lapsi on pieni ihminen

Eilinen päivä huipentui Jorvin lastenpäivystykseen, kun kuopuksen kuume ei ottanut laskeakseen. Saimme heti vastaanotossa kunnon tropit ja tilanne alkoi kohentua jo ennen pääsyä lääkärille. Suuri kiitos erittäin ystävällisille hoitajille ilmoittautumistiskillä. Heillä olivat asiakaspalvelutaidot, työmotivaatio ja asiantuntevuus kohdallaan ja mikä tärkeintä, sydän paikallaan. Siinä odotellessa kiinnitin 

Minäminäminä!

Minäminäminä!

Kun yöunet yhä ovat toisinaan mitä ovat ja elämä pyörii pikku ruustinnan eli ihanan yksivuotiaamme ympärillä, on toden totta itseen keskittyminen ja aito kiinnostus itseä kohtaan joskus vähäisempää kuin sen toivoisi olevan. Tässä rumbassa kun menee vielä kaksi muutakin minua nuorempaa henkilöä edelleni, niin aikaa sellaiseen 

Punaiset pillifarkut ja pari viisautta

Punaiset pillifarkut ja pari viisautta

Viikonloppu oli eri mukava ja sosiaalinen, kyläilimme, kävin kirpputorilla ja urheilemassa. Viime yö palautti sitten kivasti maan pinnalle, meillä kun valvottiin jälleen. Kuopuksella nousi kova kuume ja yökin oli sen mukainen. Vartin välein kun joutuu hyppäämään pientä rauhoittelemaan ei aamulla ole kovin hehkeä fiilis. Onneksi on tämä freelancerin vapaus, oolalaa! Lopulta ”heräsin” kirjoittamaan kello kuusi ja päätin olla raahautumatta työhuoneelle. Tänään ei ole sitten muuta ohjelmassa kun pumppiohjaus, joka toivottavasti saa olon virkeämmäksi! Siltikään en vaihtaisi hetkeäkään pois, on näistä niin paljon iloakin. Ja oikeasti, sitähän tämä arki on: urheilua, töitä, kuumeisia lapsia ja kyläreissuja. Joskus superkivaa, toisinaan kivaa tai vähemmän kivaa. Joka asiassa on onneksi usein paljon hyvääkin. Nytkin kirjoitan tätä sängyssä loikoillen pieni tuhiseva ja kuorsaava yksvee vieressäni. Voiko olla söpömpää kuin nukkuva lapsi!

Eilen olin esikoisen riparitapaamisessa. Ei sinänsä ollut yllätys, että minua kummeksuttiin porukassa, sillä toiset vanhemmat vaikuttivat olevan minua reilusti vanhempia. Esikoinen muuten jakeli matkalla neuvojaan: ”Me ei sitten tunneta siellä kirkossa”. Ai laitoit sitten noi farkut sinne vanhempaintapaamiseen!”

Hei mitä vikaa on punaisissa pillifarkuissa?

Viikonloppuna kirjoitin myös meditaatiojuttua, joka on antanut itsellenikin hurjasti ajateltavaa. Haastattelemani filosofi puhui aidosta kiinnostuksesta itseä kohtaan, mikä on tuttu teema myös lukemistani kirjoista. Aloin miettiä, kuinkahan moni hektisessä nyky-yhteiskunnassa malttaa pysähtyä tunnustelemaan, onko itsellä sellaista? Kuinka paljon omaa terveyttä tai ylipäänsä elämää arvostaa? Kuinka paljon oma sisäinen tai ulkoinen hyvinvointi kiinnostaa? Vai onko aina kiire saavuttaa koko ajan enemmän ja nopeammin, tai ainakin enemmän ja nopeammin kuin kollega, naapuri tai kaveri saavuttaa?

Harmillinen homma on mielestäni se, että usein yllä mainitut asiat alkavat kiinnostaa vasta kriisin jälkeen. Niin kävi itsellänikin. Siihen asti mennä porskutin paljon pinnallisempana ihmisenä. Pidin asioita itsestäänselvyyksinä enkä juuri uhrannut sellaisille asioille ajatuksia kuin oma hyvinvointi tai onnellisuus. Toki urheilin ja huolehdin itsestäni, mutta tärkeää oli olla jotain ja saada mahdollisimman paljon aikaan. Olisi aivan mahtavaa, jos ihminen havahtuisi jo ennen kuin jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

Suorastaan muuten takerruin seuraavaan lauseeseen: on aivan eri asia tehdä ulkoisia päätöksiä sisäisen hyvänolon kautta kuin sisäisiä päätöksiä ulkoisen hyvänolon kautta. 

Se on jotenkin hienosti sanottu. Siihen aion pyrkiä.

Elämän hienosäätöä

Elämän hienosäätöä

Olen kirjoittanut ennenkin valinnoista, mutta mielestäni on hyvä pitää asia mielessä. Teemme joka päivä, joka tunti ja joka hetki valintoja. Tietoisia ja tiedostamattomia. Joskus valinnat ovat hyviä, joskus huonoja. Huonon valinnan jälkeen usein analysoin hieman. Miksi tein niin? Mitä oikein mietin? Sitten pyrin korjaamaan tilanteen tai 

Ajatuspeliä

Ajatuspeliä

Jostain lukemastani kirjasta on jäänyt mieleeni lause, että ulkoiset olosuhteet eivät luo tunnetiloja, mutta tunnetilat luovat ulkoisia olosuhteita. Olen jonkin aikaa pyöritellyt kyseistä lausetta mielessäni ja yrittänyt ymmärtää sen tarkoitusta. Epäilen sen tarkoittavan sitä, että huolimatta siitä, mitä ikinä tapahtuukaan, valitsemme itse ne tunteet, jotka 

Viime viikon opetuksia

Viime viikon opetuksia

Viime viikko oli hyvin opettavainen monessa mielessä. Osallistuin koulutukseen, joka kyllä oli hyödyllinen, mutta jonka ilmapiiri ei tuntunut kovin kannustavalta. Kun olin kiikuttamassa tyhjää jugurttipurkkia roskikseen jonka lähellä kouluttaja kirjoitti salaisuuksiaan flappitaululle, niin hän karjaisi spontaanisti minulle, että älä tuu tänne! No minä siihen sitten 34-vuotiaana kiljahdin takaisin, että no en mä sinne haluis tullakaan. Kuulostin varmaan 13-vuotiaalta, mutta kyllä toisenkin osapuolen käyttäytymisessä oli parantamisen varaa. Vasta myöhemmin tajusin lähettää hänelle mielessäni rakkautta, paljon rakkautta ja ainakin oma ärsyyntymiseni lakkasi. Sitäkin jäin miettimään, että lähes aina koulutustapahtumat saavat minut innostumaan ja motivoitumaan lisää. Tällä oli itseeni ainakin aluksi hieman päinvastainen vaikutus. Ensin tuli sellainen olo, että oho, mä en osaa mitään! Joku pieni ääni sisälläni huuteli minulle, että sä oot ihan paska! Sitten vaiensin sen, koska tiesinhän sen, ettei se ole totta. Päätin huomioida ja korjata ne asiat, jotka ovat aiheellisia mutta myös jatkaa omalla tyylilläni. Sillä olen pärjännyt tähänkin asti.

Tulipa taas kuitenkin huomattua, että sillä on valtava merkitys, miten toiselle ihmiselle asioita ilmaisee. Usein ihmiset jännitys- tai hermostuspäissään saattavat ottaa esitettäväkseen koviksen roolin. Huonotuulisuuskin tarttuu ja synnyttää erilaisia vastareaktioita. Omaa ulosantiaan onkin monen hyvä miettiä. Jos tilanne hermostuttaa, se auttaa jo, kun ymmärtää ja hyväksyy tunteensa. Hyvä uutinen: Ikinä ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään, kuten ikätoverini ja ystäväni Anzi on huomannut.

Talvi!

Toinen asia, jonka opin jälleen kerran kantapään kautta, on se, että toimi äläkä vain ajattele toimivasi. Lakkaa miettimästä, että pitäisi tehdä jotain. Lakkaa yrittämästä tehdä jotain. Lakkaa aikomasta tehdä jotain. Yksinkertaisesti vain tee se, mitä olet tekemässä. 

Itse olin lykännyt erästä kivaa, kiinnostavaa ja hauskaa projektia nyt viikkotolkulla. En tiedä, miksi en saanut hommaa aikaiseksi. Aina tuli muka jotain muuta: työ, jumpat, blogi tai en vain jaksanut. Nyt kun aloin tehdä sitä, niin se hoituikin yllättävän jouhevasti. Asia oli kaikki nämä viikot pyörinyt päässäni. Minua oli suuresti vaivannut ajatus, että en saanut sitä hoidettua. Olin kokenut sen vuoksi häpeää. Nolostuneena olin selittänyt, että tässä nyt on kaikenlaista. Ja kah. A little less conversation, little more action please, kuten Elviskin laulaa. Ja oi sitä hyvää mieltä, kun pääsin asiassa eteenpäin.

Talvi!

Kolmas asia jonka huomasin, on se, että itsensäkin voi yllättää. On ihan okei muuttaa mieltään. Olin nimittäin ajattelut äänestäväni erästä henkilöä, mutta sitten kuitenkin päädyin toiseen henkilöön vasta äänestyskopissa.

Neljäs asia joka tupsahti mieleeni, on se, että ole oma itsesi. Älä yritä olla muuta kuin olet, ainakaan toisten ihmisten takia. Älä muuta itseäsi siksi, että kuvittelet toisen pitävän sinusta enemmän muutoksen jälkeen. Muutu vain omasta tahdostasi. Tässä ei ole omalta kannaltani nyt kyse sen enemmästä kuin hiusten väristä. En tiedä mitä kuvittelin, kun värjäsin hiukseni ensin vaaleaksi ja sitten punaiseksi.

Back to black. Ensi kuussa on kampaaja.

 

Hei vähäks sä oot hyvä!

Hei vähäks sä oot hyvä!

…Vai sittenkin ihan syvältä? Sain kivaa palautetta Oliviassa olleesta teiniäitijutusta. Lämmitti mieltäni, sillä jutun aihe oli erityisen lähellä sydäntäni. Uusimman numeron juttu teininä lapsen saaneista oli hyvä, sitä olisi lukenut enemmänkin.  Olipa kiva juttu teiniäideistä! Sisareni on saanut lapsensa nuorena ja nyt tuntuu hassulta kertoa, että 

Ei enää aamuliikuntaa…

Ei enää aamuliikuntaa…

…totesin pari viikkoa sitten, vaan kuinkas sitten kävikään. Hahahaha! Tähän pienet naurut. Ikinä ei kannata sanoa ei ikinä. Löysin nimittäin itseni tuuraamasta tänään klo 7.15 aamuspinningiä, vaikka olin juuri samoille asiakkaille iloisesti kertonut kyseisen tunnin ohjaajan vaihtumisesta. Huolimatta siitä, että olin lähtökiireessä silmät unenpöpperössä pukenut 

Rupsahtanut äiti

Rupsahtanut äiti

Huono äiti -teemaa on luonnollista jatkaa Rupsahtanut äiti -teemalla.

Sitkeää sorttia tuo kuopuksen sairastelu, joka vaihtelevasti vaikuttaa koko perheen nukkumiseen. Ja kas, sitten kun sitä saisi nukkua kokonaisia öitä, on niin tottunut heräilemään, että jopa ilman 1-vuotiaan nahkavekkarin yöllistä karjumista tulee silti katsottua kelloa ja käytyä juomassa vettä. Ja mitäpä tapahtuu sitten, kun on nukkunut useamman yön hyvin! Silloin yhtäkkiä huomaa, miten väsynyt sitä onkaan. Ja kun alkaa ajatella vuoden univelkoja ja niiden pois nukkumista, tahtoo iskeä paniikki. Okei, en  ajattele!

Vielä viime viikolla minusta tuntui siltä, että viimeisen vuoden aikana olin rupsahtanut kymmenen vuoden edestä. Silmänympärykseni huutavat ryppyvoidetta ja treenistä huolimatta keskivartaloa somistaa rento löllykkä: selviä seurannaisia huonoista unista. Myönnän, olen laiska rasvaamaan ja kun kylpyhuoneeni kaapit eivät enää pursuile vakituisen naistenlehdessä istuvan työntekijän etuja kuten toimituksiin saapuvia kosmetiikkanäytteitä, silmänympäryksiä kiristää uhkaavasti. Mutta hei, miksi ihmeessä unettomuuden pitää lisätä erityisesti keskivartalolihavuutta? Yksivuotiaan äitinä kun ei voi vedota niihin raskauskiloihinkaan enää. Helvetin epäreilua. Saisinko samaisen pehmoisen rasvakudoksen esimerkiksi joitain kymmeniä senttejä ylemmäs nykyisestä sijainnista, kiitos.

Viime viikolla minulle ennestään vieras jumppaohjaajakollega kysäisi, että onko kuopus ensimmäiseni ja totesi sitten, että miten sulla voi olla 15-vuotias tytär, kun sä näytät noin nuorelta! Siihen minä sitten vakuuttelemaan, että ei, kyllä mä olen ihan oikeasti vanha ja esikoiseni synnyttäessäni olen ollut täysi-ikäinen. Että katoppas tarkemmin, täällä on ryppyjä ja täälläkin roikkuu. Että ei tässä enää mitään nuoria olla kuule juuh!

Täytyy kuitenkin sanoa, että täydet pisteet kollegalle, kyllä tuli hyvä mieli. Tulin lopputulokseen, että alan ehkä palautua tästä mankelista. (Tosin empiirinen tutkimustieto sanoo, että jos mielii palautua nopeasti ja helpolla, lapset kannattaa tehdä parikymppisenä). Totaalista paluuta entiseen ei kuitenkaan ehkä ole: Siis siihen, kun pari vuotta sitten odotin kuudesluokkalaiseni kanssa (32-vuotiaana) pääsyä tyttäreni terveydenhoitajan tarkastukseen Kallion ala-asteen käytävällä ja joku opettaja tarttui olkapäästäni ja alkoi huutaa, että mitä te siinä vielä seisoskelette, välitunti on alkanut! Tai siihen, kun muutama kuukausi yllä mainitun jälkeen istuin seiskaluokkalaisten infossa kolmen muun tulevan yläastelaisen äidin kanssa ja tyttäreni tuleva opettaja istahtaa pöytäämme ja kysyy minulta, että niin, sä siis aloitat meillä syksyllä seiskaluokalla, jännittääkös jo.

Hei voin mä aloittaa, jos lapsi tekee mun työt!

No, pieniä murheitahan nämä ovat maailmassa. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä, joten on syytä olettaa, että Rooman rakentamista huomattavasti vaativammasta pikkuvauva-ajastakaan ei pääse kuiville hetkessä.

Jos joku haluaa muistaa minua lähestyvänä 35-vuotispäivänäni, niin minä suosin tätä.

Hymy antaa nuorekkaan vaikutelman. Kuvasta puuttuu esikoiseni.
Huono äiti

Huono äiti

Eilen kiistelin teinin kanssa rippikoululeiristä ja huonoissa fiiliksissä alkanut päivä päättyi kuopuksen megalaattoihin lattialla, päälläni ja kylpyhuoneen lavuaarissa. Ihastuttava oksennuskuorrutus olikin osuva palkinto äiti-ihmisen alakoulumaisesta käytöksestä. Otetaanpa myös yksi suupesu saippualla voimasanojen käytön vuoksi.  Teini oli itse hoitanut ripariasiaa eikä ollut mahtunut toivomaansa ryhmään keskustan