Kuukausi: syyskuu 2013

Innostuminen…

Innostuminen…

…tekee hyvää ihmiselle. Voi jestas, kyllä uni tekee ihmeitä ihmiselle. Menin eilen jälleen nukkumaan samaan aikaan kuopuksen kanssa (jo toista kertaa tällä viikolla) ja silmäni avasin vasta poikkeuksellisesti aamukahdeksalta. Pyörin aamuyöstä kyllä hetken hereillä, mutta liki 12 tunnin yöunet ovat kyllä luksusta, jota minä arvostan. 

Ihme juttu on se…

Ihme juttu on se…

…että postauksen saa aikaan vaikka astianpesukoneesta! Kyllä se vain niin on, että vaikka asiat eivät ole likimainkaan täydellisesti, ne ovat monella tapaa todella hienosti. Muutama päivä sitten kuuntelin, kun tyttäret, 16, ja 12, keskustelivat kotitöistä. Tyttäret kävivät ystävällisessä hengessä dialogia siitä, että kumpi nyt tiskaa 

Unen merkityksestä ja vähän mokaamisestakin

Unen merkityksestä ja vähän mokaamisestakin

Aivan järkyttävän kova hinku on taas urheilemaan muutaman treenivapaan päivän jälkeen ja hikoilemaan pääsenkin viimeistään huomenna, kun minulla on oma Bodypump-ohjaus edessä. Viikonloppuna en jaksanut raahautua edes joogaan, paitsi lauantain työkeikalla pääsin testaamaan minulle uutta tuttavuutta, saunajoogaa.

Mutta siis, hohhoijakkaa! Viime aikaisesta väsymyksestä vastaa ehdottomasti lapsi, 2 v 9 kk, joka nukkuu aina vain tai enemmänkin ehkä jälleen huonosti, buu. Ajatelkaas, viimeinen yhtenäisesti nukuttu yö on kaukaa heinäkuulta! Alkaa vähän rasittaa tämä heräily ja valvominen ja mieleen muistuu ikävästi lapsen ensimmäiset kaksi vuotta, jolloin kärsimme samasta ongelmasta. Siitä toipumiseen meni puoli vuotta. Eikä muuten nukkumisesta tule niinkään mitään, kun pienet jalat ovat tepsuttaneet omasta sängystään kainalooni ja löytyvät pian naamaltani. Enkä myöskään voi nukkua, kun samaiset jalat nakuttavat tasaista tahtia selkääni tai sen kerran kun ne pysyvät omassa sängyssään, pitkin yötä satelee erilaisia käskyjä, kuten vill ha min täcke! tai missä prinsessatyyny on? Tiedän toki, että minun tulee olla kiitollinen siitä, että lapsen ainoa vaiva on huono nukkuminen, ja ihan oikeasti olenkin. Silti vain huomaan, että liian vähäinen yhtäjaksoinen yöuni ja jatkuva heräily uhkaavat pahasti viedä mielialoja tuonne melankolian puolelle, joskin mukavista arkisista asioista saan kyllä ammennettua uutta puhtia ja piristystä ja nyt on näin -asenne toimii toki myös tässä. Riittävällä unella vain on omalla kohdallani niin valtava kokonaisvaltainen merkitys koko arkeen. Ooh, kauhea valitus, mutta tulipa vuodatettua. Ehkä jo ensi yönä saamme taas nukkua heräilemättä.

Takapakkia nukkumisessa, mutta muuten olen huomannut itsessäni edistysaskeleita, ainakin mitä tulee työasioista stressaamiseen. Useimmiten kirjoittamani jutut menevät läpi ensimmäisellä kerralla, mutta toisinaan tekstit tulevat takaisin korjaustoiveiden kera. Olen oppinut olemaan ottamatta asioita niin henkilökohtaisesti ja hoitamaan hommat kuntoon mahdollisimman nopeasti. Joskus sitä saattaa itsekin nimittäin eksyä hieman briiffistä ja joskus taas juttuun kaivataan lisää faktaa tai tunnetta. Mutta virheitähän nämä eivät ole, vaan enemmänkin lisätoiveita. Mokiakin sattuu. Maanantaina työasiat alkoivat heti ikävämmällä uutisella, eräästä artikkelista oli taittovaiheessa jäänyt asiantuntijan nimi pois. Kyseinen asiantuntija sitten lähetti minulle ja korkeammalle taholle meiliä, että hän tuntee itsensä törkeästi hyväksikäytetyksi ja jutusta saa nyt sen vaikutelman, että artikkelin sisältö ja ohjeet ovat toimittajan (minun) omia. Luin viestin kännykästäni matkalla töihin ja ensin tuli olo, että apua, tähän on vastattava heti, mutta sitten annoin paniikkitunteen tulla ja mennä ja maltoin odottaa työhuoneelle, jossa tarkistin toimitukseen lähettämäni version, nimi oli siinä eli virhe ei ollut minun. Toki lopulta on aivan sama, kenen virhe ja syy on, syyllisten etsimisen sijaan kun kannattaisi miettiä, miten homma fiksataan kondikseen. Vastasin haastateltavalle pahoitellen ja selvittelin asiaa, jota hoidettiin sitten myös toimituksesta käsin. Iltapäivällä tuli haastateltavalta toinen pahoitteleva sähköpostiviesti ja asia saatiin niin kuntoon kuin nyt mahdollista oli saada. Kun sitten mietin omaa suhtautumistani nyt ja omaa suhtautumistani vastaaviin mokiin joskus vuosia sitten, olen oppinut ottamaan todella paljon rauhallisemman linjan. Virheet ovat aina ikäviä ja teen aina parhaani, ettei niitä tapahtuisi, mutta joskus niitä kuitenkin tapahtuu. Tiedän toki tunteen, on ärsyttävää, jos on antanut toimittajalle aikaansa ja asiantuntevuuttaan ja sitten omaa nimeä ei edes mainita. Tai nimi mainitaan, ja se on kirjoitettu väärin, kuten omalla kohdallani noin 70 prosentista Naisen iholla -kirjaan liittyvistä jutuista! En ollut myöskään kovin iloinen Anna-lehden jutun asiavirheestä, jonka mukaan olin eronnut nuoruuden avioliitosta, vaikka emme ikinä menneet 14 vuoden aikana naimisiin. Ja hei, kelatkaa, kuinka vanhaksi itsensä voi tuntea, kun puhutaan nuoruudenliitosta!! Pikku asia muille, tärkeä asia minulle. Kuitenkin jos olisin vetänyt herneen nenään jokaisesta mokasta, olisin saanut viime keväänä olla jatkuvasti vihainen. Ja sitä paitsi, niistä omista mokista oppii tuhat kertaa enemmän kuin onnistumisista.

Jotenkin itselläni asia on mennyt kai niin, että sitä on jotenkin oivaltanut, ettei kaikkea tule ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikka asia sitten itseen liittyykin. Jos joka asiasta ottaa kipinää, silloin se on ego, joka peliä voimakkaasti pyörittää. Ymmärrän kyllä haastateltavan mielipahan, enkä tässä nyt viittaakaan häneen, vaan enemmänkin mietin asiaa ihan yleisesti.

Deepak Chopra on kirjoittanut asiaa liippaavasti:

Mitä persoonattomammin suhtaudut elämään, sitä helpommin se voi virrata kauttasi. ote kannattaa pitää kevyenä. Tiukkuus ei toimi. Kuten ei myöskään se, että oletat jokaisen kokemuksen joko vahvistavan sinua tai sitten murtavan sinua. Elämän virta ei jaa itseään hyviin ja huonoihin puoliin. Kaikella on oma luontainen arvonsa, joka syntyy energiasta, luovuudesta, älykkyydestä ja rakkaudesta. Nuo arvot löytääksesi sinun on lakattava kysymästä: mitä hyvää saan tästä?

Hyvää keveäotteista tiistaita sinulle!

Se on syssy nyt!!
Se on syssy nyt!!

 

 

Tämän blogin tulevaisuudesta..

Tämän blogin tulevaisuudesta..

..en osaa sanoa mitään, parempi kun on pysytellä tässä hetkessä. Heh! Aah! Olen pohtinut isoja asioita ja ehkä jopa sisäistänyt oivalluksia, jotka ovat saaneet siis jopa miettimään tämän blogin tarkoitusta ja määränpäätä. Niin sanotusti diippiä shittiä on tullut pyöriteltyä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei, vielä 

Kuka pompottaa…

Kuka pompottaa…

..ja ketä. Tai ehkä pitäisi kysyä, että mikä. Aijettä! Tässä aikani kuluksi viimeisenä parina päivänä olen selaillut buddhalaisnunna Pema Chödrönin kirjaa Pelosta vapauteen (Basam Books 2003). Ja nyt yllättäen tulikin mieleeni, että lupasin jo aiemmin alkaa tehdä kirjalistaa lukemistani ja ikään kuin referoimistani kirjoista. Sellainen 

Suorittamisesta…

Suorittamisesta…

..ja vähän myös jumissa olevista etureisistä.

Käväisin eilen jälleen osteopaatilla ja lantion virheasento on pysynyt poissa, jihuu! Selkeämmin olen lantion oikeamman asennon huomannut askelkyykyissä. Lantio pysyy nyt vaivatta eteenpäin samassa suunnassa kuin polvet ja varpaatkin. Jännä, että olin kyllä huomioinut tämän lantion kääntymisen juurikin askelkyykyissä, mutta en jotenkin ollut tullut ajatelleeksi lainkaan sitä, että asia voitaisiin fiksata. No, eilen paitsi tehtiin tilannekatsaus, keskityttiin hoitamaan lähinnä tukossa olevia etureisiäni. Koska etureisien sijaan takareiteni olivat ilmoitelleet itsestään, kuvittelin, että vikaa löytyisikin reiden takaosista, mutta kas, kävi ilmi, että etureiteni olivat niin tukossa, että takareidet olivat ikään kuin jatkuvassa venytyksessä jo valmiiksi. Jännä oli muuten huomata, kun osteopaatti paineli oikeaa etureittäni, tuntemus säkenöi aina polveen asti. Nyt reidessä on mojova mustelma, joten ainakin veri kiertää! Kotitehtävänä minun tulee jatkaa päivittäistä core-rullailua ja käydä tuolla rullalla pikaisesti koko keho läpi. Seuraavan kerran menen osteopatiaan reilun kahden viikon päästä. Vielä hannaan juoksemaan lähtemistä, vaikka jossain vaiheessa voisin käydä kokeilemassa, miten vasen polvi juoksuun reagoi vai reagoiko enää mitenkään. Eilen tein muutamia aurinkotervehdyksiä kotona, mutta keskittymistä haittasi mojovat naurut, jotka sain siitä, kun kaksivuotias matki puuhasteluani.

Eilen kuitenkin etureisieni tilasta kuullessa meinasi iskeä epätoivo. Mitä enemmän pyrin pitämään kehostani huolta ja mitä enemmän asioista tiedän, sitä vaikeammalta kaikki (joo siis aivan kaikki, hehe) tuntuu. Olen kuitenkin itsekin opiskellut liikunta-alaa ja minulla voi tietämystä olla enemmän kuin perusmaijalla. Mielessä kävi sekunnin ajan sellainen, että kannattaako tämä lainkaan ja olisiko sittenkin helpompaa vain heittäytyä sohvaperunaksi! Että kun ei riitä, että liikkuu, vaan pitää myös miettiä, miten liikkuu, ettei riko kehoaan tai joudu muuten ylikierroksille. Ja sitten kun liikkuu, on muistettava riittävä kehonhuolto, joka ei tarkoita pelkkää venyttelyä. Itselläni esimerkiksi oikea etureisi oli niin jumissa, ettei venyttely olisi auttanut siihen juurikaan. No, ei auta muu kuin edetä maltilla ja omaa kehoa kuunnellen. Tuo oman kehon kuuntelu onkin tärkeintä, oli laji mikä tahansa. Onneksi en ole enää kovin kilpailuhenkinen, mitä liikuntaan tulee. Suorituksia, toistoja tai vaikka sitten painomääriä tärkeämmäksi on noussut se, että liikkuu sillä tapaa, että siitä tulee hyvä fiilis. Joskus se tarkoittaa täysillä vetämistä ja sitten taas lempeämpää tahtia. Kaikenlainen suorittaminen liikunnassa on jäänyt ja vaikka toki tähtään hoikempaan ja vahvempaan minään, ei sekään ole enää lainkaan mikään itsearvo.

Vielä tuosta suorittamisesta, olenhan ollut aikanaan suorittaja pahimmasta päästä. Uskon, että siihen on vahvasti liittynyt myös se, että sitä on halunnut näyttää ihmisille, että pärjää, kelpaa ja on hyvä. Voi olla, että omalta osaltani tähän on ollut syynä se, että olen saanut lapsia suhteellisen nuorena ja olen päässyt toimittajan ammattiin tekemällä, en niinkään lukemalla. Muut ihmiset ovat kyseenalaistaneet minua, vaikka syitä en toki aio vierittää vain muiden niskoille, lopulta varmasti on ollut kyse myös omista uskomuksista ja mielikuvista, siitä, mitä minä olen luullut tai kuvitellut tai ehkä jopa odottanut muiden ajattelevan minusta. Höööö, mitä väliä, hei! Minulla on ollut tarve näyttää ja suorittaa siksikin, että kukaan ei pääse sanomaan minulle, että jahas, mitä minä sanoin, ei noin nuori äiti voi pärjätä tai ei ilman akateemista tutkintoa kuules tätä duunia tehdä. 

Kun lopulta sitten uskaltaa päästää irti suorittamisesta (koska sen takana on paitsi omia rajoittavia uskomuksia, takuulla myös pelkoa) ja ymmärtää sen, että ketään ei oikeasti kiinnosta se, suoritatko sinä vai kuinka toimit. Ja kun lakkaa välittämästä siitä, mitä muut ihmiset itsestä ajattelevat (sillä sehän on heidän asiansa, ei meidän) niin se on makea tunne. Ei tarvitse kelvata kellekään, jotta riittäisi eikä ainakaan asioita tarvitse tehdä siksi, että miellyttäisi muita tai saisi hyväksyntää, kiitosta tai kehuja. Myös noita oman liikkumisen tai oikeastaan minkä tahansa tekemisen motiiveja on välillä hyvä miettiä, erityisesti silloin, jos liikkuminen tai tekeminen tuntuu nihkeältä ja harrastaminen lopahtaa heti alkuunsa. Jos nyt vaikkapa liikkuu siksi, että on pakko, koska haluaa laihtua, näyttää tietynlaiselta, koska muutkin liikkuvat, voi vain miettiä, kuinka pitkälle homma kantaa. Jos jo asian tekeminen tuntuu tahmealta, voiko odottaa, että lopputulos on toivottu. Tuskin. Se, että tekee asioita vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai muka on pakko (kuka pakottaa) on aikamoista huttua. Asioita kannattaakin tehdä itsensä, ei muiden hyväksynnän perässä juoksemisen takia. Tai vaikka sitten vain siksi, että kas, kun sattuu nyt vain huvittamaan… Ihana ajatus. (On toki asioita, jotka on pakko tehdä, mutta minäkin olen oppinut pitämään tiskaamisesta, kun en ole tehnyt siitä sen isompaa numeroa.)

Tehdään siis jos halutaan, mutta toki eletään niin, että huomioidaan muita.

Iloa tiistaihin!

P.s. Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirjat on arvottu Lauralle ja Audreylle. Vielä odottelen Audreyn yhteystietoja, laitoin sinullekin meiliä (kurkkaa myös roskapostista, jos ei löydy!)

Kyl! (Kuva: Pinterest)
Kyl! (Kuva: Pinterest)

 

Uusvanha rakkaus..

Uusvanha rakkaus..

..nimittäin astangajooga on täällä taas! Jei! Olen viime aikoina tehnyt huomion, että mitä parempaa huolta itsestään pitää, sitä parempaa huolta itsestään myös haluaa pitää. Tarkoitan nyt sekä fyysistä että henkistä huolenpitoa, kuten liikuntaa, ruokavaliota, unta, sosiaalisuutta ja myös sitä, että saa käyttää aivoja ja toteuttaa itseään. 

Kolmas kerta Crossfitissä!

Kolmas kerta Crossfitissä!

Torstaina oli tiukka treenipäivä, kun ennen omaa iltapäivän Bodypump-ohjausta pääsin Reebokin kutsumana tyyppäämään Crossfitiä Helsingin Jätkäsaaressa sijaitsevalle Crossfit-salille.                         Tämä olikin kolmas kosketukseni Crossfitiin, ensimmäisen kerran kokeilin sitä pari vuotta sitten kirjoittaessani siitä juttua 

Jälleen yksi turha pelko…

Jälleen yksi turha pelko…

…karistetaanpas se harteilta.

Jaahas, viime aikoina olen ollut muuten hyvin viilipytty, mutta kuluneella viikolla hermot ovat menneet kahdesti liittyen tyttären, 16, koulunkäyntiin. Nyt on näin -asenne kantaa muuten hedelmää, hermot ovat kuin lehmällä. Lapsihan pääsi vasta toisella haulla lukioon ja sittenkin ruotsinkieliseen, joka vaikuttaa nyt olevan kuitenkin liian haasteellinen kielikylpytaustasta huolimatta. Vasta tänään aloin oivaltaa sitä, miksi olen kokenut niin voimakkaita tuntemuksia lapsen koulunkäyntiin liittyen ja sainkin otettua kunnollisen niskaperseotteen omista peloistani. Rähjäämällä lapselle olen mitä luultavimmin yrittänyt vain vaientaa huolestunutta ääntä sisälläni. Ei kyse olekaan siitä, että pelkäisin, että lapsi syrjäytyy ja jättää opinnot kesken heti alkuunsa, vaan kyse on enemmänkin siitä, että haluan, että hän tekisi asiat ”oikeassa järjestyksessä”. Huomasin, että olen pelännyt sitä, mitä tapahtuu, jos asiat menevätkin toisin. Kovasti näemmä olen halunnut, että oma tytär toimii järkevämmin kuin mitä sitä itse aikoinaan on toiminut. Lopulta rähjäämisen taustallakin on kai syynä vain se, että vanhempana sitä toivoo, että lapsi pääsee elämässään helpommalla ja tekee asiat silloin kuin ne ”kuuluu” tehdä. Ehdin jo harmitella lapsen puolesta sitäkin, että jos hän nyt lopettaa päivälukion ja mahdollisesti vaihtaa aikuislukioon, niin jäävät penkkarit ja vanhojentanssit väliin. Vanhempana minulla on mahdollisuus vaikuttaa tähän kouluasiaan niin kauan kun lapsi on alaikäinen, mutta toisaalta taas päätösten tekeminen toisen puolesta ei kannata, sillä se ei kuitenkaan kanna pitkälle eikä ainakaan haluttuun lopputulokseen. Ikävästi muistui mieleeni nimittäin se, kun pakotin samaisen lapsen opiskelemaan ranskaa alakoulussa. Hän olisi itse halunnut valita saksan kielen, mutta minäminäminä tahdoin, että lapsi alkaa lukea ranskaa. No, opinnot päättyivät parin vuoden jälkeen katastrofiin ja lopulta ranska jäi sillä sekunnilla, kun yläkoulu alkoi ja se oli helpotus meille kaikille. Oooohhoh. Näin sitä löytää itsensä samoja virheitä tekemästä. Virheitä saattaa toistaa niin kauan, kunnes on käynyt läpi sen todellisen niihin kätkeytyvän opetuksen. 

Kun nyt katson itseäni, niin en enää osaa olla pahoillani tästä omastakaan järjestyksestä, jossa olen näitä elämän suuria asioita tehnyt. Toki asiat olisivat aikoinaan voineet mennä vaivattomammin, muistelen, että ei ollut ihan helppo nakki lopulta tenttiä lukiota kahden lapsen ja työn ohella. Vaikka ehdottomasti kannustan omia lapsiani opiskelemaan ja vanhoillisestikin ajattelen, että lukio on itsestäänselvyys, jos ei tiedä, mitä muuta haluaa tehdä, kyse ei ole lopulta kuitenkaan aina siitä (ainakaan lukion jälkeisellä tasolla), opiskeleeko vai ei, vaan ehkä enemmänkin siitä, mitä on valmis tekemään päästäkseen sinne, minne haluaa. Minä panostin akateemisten opintojen sijaan kirjoittamiseen ja tein todella paljon töitä päästäkseni urallani eteenpäin. Olisin voinut myös hakea sisään yliopistolle ja ehkä jopa roikkua siellä iäisyyden töiden ja lasten ohella. Kumpi sitten parempi, tiedä häntä. Ja vielä ehtii, jos haluaa, siis yliopistollekin!

Tämä kuukaudenmittainen kouluepisodi on myös kertonut siitä, että en yhä vieläkään osaa tiettyjen asioiden suhteen olla kovinkaan kärsivällinen. Kestän näemmä huonosti epävarmuutta tällaisissa asioissa, jotka minun mielestäni kuuluu tehdä. Mutta ainakin tässä juuri näin taas sen, että asia, mistä rähjää, ei aina ole se asia, joka lopulta nousee esiin keskusteluissa ja on sen rähjäämisen takana. Vähän sama kuin jos puolisolle hermostuu lattialla lojuvista sukista ja oma stressi vaikkapa työasioista on se, jota tällä sukka-asialla purkaa ulos itsestään. Usein epätoivottua käytöstä kun tuntuvat sanelevan omat pelot tai omat uskomukset ja odotukset siitä, miten mielestämme asioiden tulisi olla ja mennä.

Ja siitä pelosta: useimpia ihmisiä pelottaa joskus jokin asia. Joskus pelkoon liittyy vakava syy, mutta toisinaan pelkäämme asioita, joita ei oikeasti edes tarvitsisi. Pelko saattaa estää meitä tekemästä asioita, joita tahtoisimme tehdä. Se voi estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahtoisimme mennä. Se saattaa estää meitä sanomasta sitä, mitä tahtoisimme sanoa. Se saa meidät toisinaan myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Bingo! Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Toisinaan pelkäämme ihmissuhteita ja sitä, etteivät ne kestä. Silloin voi olla niin tuskallista odottaa hylkäämistä, että toimimme itse niin, että kaikki tuhoutuisi. Joskus pelkäämme pimeää. Mutta mikä voisi olla kauniimpaa kuin tumma taivas ja tähdet. Joku meistä pelkää metsää, jossa ei ole muita ihmisiä. Siis pupuja ja oravia! Pelkäämme, että teemme virheitä. Jokainen tekee! Pelkäämme, että meistä ei pidetä. Kukaan tuskin pitää kaikista. Pelkäämme, että meille nauretaan. Parasta olisi, että osaisi nauraa itselleen. Pelkäämme menneisyyttämme. Se on tapahtunut, sitä ei saa takaisin. Pelkäämme tulevaa. Se on siellä jossain.

Pelkäämme, että satutamme toisia tai meitä satutetaan. Pelkäämme uusia haasteita. Pelkäämme hämähäkkejä. Pelkäämme kuolemaa. Joku pelkää puhua vieraita kieliä, koska ääntää hassusti. Pelkäämme sitä, että rakkaillemme tapahtuu jotakin. Joku meistä pelkää uimista, toinen pelkää olla ihmisten edessä. Pelkäämme sitä, että meistä ei ole mihinkään. Että emme pysty tai kykene. Pelkäämme meille vieraita asioita.

Pelkäämme usein niin turhan takia.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Entä jos kuitenkin vain päästäisin minäkin irti ja luottaisin siihen, että tällä kaikella koulushowlla on tarkoitus ja asiat tulevat menemään paremmin kuin hyvin. Lakkaan takertumasta pelkooni ja omiin uskomuksiini ja otan vastaan sen, mitä tuleman pitää.

Aloitan antautumisen harjoittelun heti (ehkä noin sadannen kerran?!). Iloista perjantaipäivää!

Näin! (Kuva: Pinterest)
Näin! (Kuva: Pinterest)
Onko se ärsyyntymisen väärtiä..

Onko se ärsyyntymisen väärtiä..

.. vai sittenkin aika pikku asia. Tässä iltapäiväkahvittelun aikana tulin lueskelleeksi pitkästä aikaa iltapäivälehtiä ja muita nettiuutisia, eikä kyllä olisi paljon kannattanut. Niitä kun lukee, niin todellakin voisi ajatella, että maailmassa tapahtuu enemmän pahaa kuin hyvää, mutta eihän se hyvä uutinen taida olla uutinen lainkaan.