Kuukausi: joulukuu 2013

Siivottu vaatekaappi…

Siivottu vaatekaappi…

…merkitsee itselleni myös henkisesti tosi freesiä oloa. Nyt tuntuu todella siltä, että tilaa on uudelle. Selkeästi monenlaista puhdistautumista siis on ilmassa, mitä lähemmäksi vuoden vaihdetta siirrymme! Illalla olen menossa irrottautumaan kuona-aineista ihan fyysisesti hikoilun ja hengästymisen parissa, sillä intervallitreeni odottaa ohjaajaansa. Eilen elokuvissa taas mieleeni 

Uutta alkua kohti!

Uutta alkua kohti!

Jei, nyt on pari päivää aikaa pohtia kulunutta vuotta iloineen ja suruineen, onnistumisineen ja mokineen. Rakastan tätä vuodenvaihteen aikaa, kun saan summata menneet tapahtumat ja aloittaa puhtaalta pöydältä täynnä virtaa ja uusia tavoitteita ja unelmia. Toki itselleen voi asettaa tavoitteita vaikka joka päivä, mutta jotenkin 

Oppiläksyjä toisen perään…

Oppiläksyjä toisen perään…

… huomaa joka päivä, jos niille antaa mahdollisuuden ja uskaltaa ottaa erilaiset tapahtumat, jopa ne negatiiviset, siunauksina.

Kulunut syksy on ollut todella opettavainen. Eikä syksy taida olla lopuillaan vieläkään, ainakin kun ulos katsoo. En muista joulua, milloin olisi satanut näin paljon vettä.

Aamulla herätessäni ja tulevaan päivään valmistautuessani mietin sitä, kuka näitä silmiä avaavia, opettavaisia tapahtumia ja kohtaamisia elämässäni lie on järjestänyt. No, sillä ei ole väliä, että kuka, mutta väliä on sillä, että minusta tuntuu, että ne kaikki ovat vieneet minua rutkasti eteenpäin valitsemallani tiellä. Tuntuu kuin joka päivä oppisin jotain uutta, lähinnä itsestäni ja omista tavoistani toimia ja olla. Tuntuu myös siltä kuin joku olisi yhtäkkiä repäissyt laput silmiltäni. Moni asia on yhtäkkiä ollut selkeä, liki kristallinkirkas. Tämä yllättävä selkeys on saanut minut miettimään myös sitä, miten olen voinut elää niissä aikaisemmissa uskomuksissani tai miten olen voinut toimia, kuten olen toiminut. Auts! Turha kuitenkaan jossitella, parempi havahtua myöhään kuin ei milloinkaan, eikö. Ja olen varma, että ego se tulla kolkuttelee luokseni heti, kun alan luulla liikoja. Mutta nyt tuntuu vahvasti siltä, että yksi askel eteen, kaksi taakse on vaihtunut kaksi askelta eteen, yksi taakse -moodiin.

Yksi selkeimmistä tämän syksyn oivalluksistani on ollut se, että olen vihdoin ymmärtänyt sen, ettei kaikkien todellakaan tarvitse pitää minusta ja saatanpa omana itsenäni ärsyttää joitakuita. Tunnistan kyllä tuon toisten ihmisten tavallaan ilman syytä ärsyttävyyden entisestä elämästäni. Kun omat asiani olivat yhtä kaaosta, moni sellainen ihminen otti pannuun, jonka asiat ainakin ulospäin vaikuttivat selkeiltä ja tasapainoisilta. Sittemmin olen onneksi oppinut sen, ettei kenestäkään näy päälle päin, mitä hän käy parhaillaan läpi tai on käynyt joskus läpi. Joten parempi olla kadehtimatta kenenkään elämäntilannetta.

Olen myös paljon miettinyt käytösmallejani liittyen toisiin ihmisiin. On helppoa olla ystävällinen kelle tahansa, joka niin sanotusti vaikuttaa normaalilta. Sitten kun spårassa viereiselle penkille istahtaa juttutuulella oleva kadunmies, onkin helppo jähmettyä ja unohtaa se, että on pyrkinyt ajattelemaan meidän kaikkien olevan samanarvoisia. On helppoa auttaa käytännössä, kunhan tyypit pysyvät itsestä riittävän kaukana. Tässä on itselläni vielä tekemistä, yhä edelleen.

Olen myös paljon pohtinut erästä itselleni tärkeää ihmissuhdetta, jossa oivalsin yhtäkkiä vallitsevan jotenkin negatiivisen pohjavireen puolin ja toisin. Asian tunnistaminen on auttanut itseäni muuttamaan omaa käyttäytymistäni kyseisessä ihmissuhteessa. Ja kuinkas sitten kävikään… Ihminenhän on peili. Myös sen ymmärtäminen, että kukin on omalla polullaan juuri omassa kohdassaan on avannut silmiäni. Keneltäkään ei voi olettaa samaa kuin itseltä, oli tilanne mikä tahansa. Jokainen meistä vastaa ainoastaan omista toimistaan.

Halusin kauan myös saada selville, miksi, miten ja milloin asiat tapahtuvat. Että milloin vaikka olen siinä pisteessä, että oivallan sen, tämän ja tuon asian. Tai milloin ja miten joku asia, jonka eteen olen tehnyt paljon töitä, saapuisi luokseni. Kun sitten lakkasin odottamasta ja vain irrottauduin useimmista odotuksistani ja ennen kaikkea pakonomaisesta tarpeesta saada vastauksia, niitä onkin sadellut liki joka viikko ja ihan mistä tahansa. Tuntuu melkein siltä kuin kanssani kujeiltaisiin.

Yksi suurimpia henkilökohtaisia voittojani on ollut kuitenkin muutamasta eri pelostani irti päästäminen. Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin. Itselläni ne vain vaikuttivat niin vahvasti elämääni, että tuli hetki, kun oli pakko vain päättää päästää irti. Olen siis yhä enemmän alkanut luottaa siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja asiat tulevat menemään niin kuin ne menevät. Ymmärsin sen, että pelkään minä tai sitten en, se tuskin tulee vaikuttamaan asioihin ja niiden lopputuloksiin.

Tämä joulu on ollut ensimmäinen toviin, kun kävelin yhdessä rakkaista helsinkiläisistä lempipaikoistani ilman pienintäkään ahdistusta, pelkoa tai pakkomielteistä halua selityksille miksimiksimiksi, vain lempeä rauha ja syvä ilo kanssani. Huikea tunne!

Hienoa loppuvuotta sinulle!

Hietaniemen hautausmaa on yksi lempipaikoistani Helsingissä.
Hietaniemen hautausmaa on yksi lempipaikoistani Helsingissä.

 

Pieniä, hyviä tekoja on helppo tehdä..

Pieniä, hyviä tekoja on helppo tehdä..

..erityisesti silloin, kun itse voi hyvin. No niin! Mikä fiilis? Onko lähestyvä rauhan juhla joulu jo saanut kupolin kiristymään? Meitä on liikenteessä kaikenlaisia tyyppejä useilla eri mielentiloilla. Pari aamua sitten sain bussikuskin raivot päälleni, koska pimpotin pysäkin kohdalla, jossa ei tarvitsekaan painaa pysähtymisnappulaa. Eilen taas 

Alkuvuoden elämäntapamuutos..

Alkuvuoden elämäntapamuutos..

..ei jäänyt pelkäksi päätökseksi, vaan paljon on tapahtunut. Tammikuussa kerroin tekeväni elämäntapamuutoksen. Tarkoitukseni oli lisätä liikuntaa ja katsoa, mitä suuhuni laitan, koska olin kyllästynyt ikuisiin raskauskiloihin, jotka olivat jojotelleet ees taas. Lapsen ollessa vuoden ikäinen painoin tosin jopa vähemmän kuin nyt, mutta olin ylikunnossa ja riutunut, 

Irtipäästämisestä

Irtipäästämisestä

On olemassa yksi paikka, jossa voimme olla onnellisia, ja se on tässä ja nyt. 

Ystäväni kysäisi, että mitkä ovat olleet omat keinoni menneisyyden epäoikeudenmukaisuuksista irtipäästämiseksi ja se kysymys jotenkin kolahti. Samalla hetkellä nimittäin tiedostin, että hei, niinhän se on, yhä vähemmän jos tuskin ollenkaan enää roikun vanhassa. Nykyään elän pitkälti tätä päivää. Toki joskus tulee hilpaistua sinne tulevaisuuteen, erityisesti jos on jotain erityisen mukavaa tekemistä tai kokemista tiedossa. Pääasiallisesti olen kuitenkin tässä ja nyt ja elän ja hengitän niillä eväin, jotka minulla tällä hetkellä ovat hallussani. Ja entäs ne menneet haasteet. Pystyn näkemään haastavatkin tilanteet ja elämänjaksot nykyään niin eri tavoin. Tässä elämässä ne haastavat tapahtumat, tilanteet ja ihmiset merkitsevät itselleni suuria opettajia, jotka ovat antaneet minulle paljon. Enpä todellakaan olisi vuosia sitten uskonut, että tulen kaikkea vielä kiittämään hiljaa mielessäni ja monia kertoja.

Tuo irtipäästäminen on sanana helppo, mutta käytännössä ainakin itselleni se on ollut paljon vaikeampi todella toteuttaa. Kun erilaiset oppaat ja lehtijutut kehottivat päästämään irti, niin aina vain mietin, että kyllä kyllä, mutta hemmetti sentään, kertokaa, miten se tapahtuu!! Edes se, että vaikka itse tietää, että oman hyvinvoinnin vuoksi kannattavinta nimenomaan on päästää irti ja lakata jauhamasta vanhoja, niin mieli se ei olekaan välttämättä asiasta samaa mieltä. Mieli niin mielellään pyörittää vanhoja keloja päissämme. Mieli vertailee, syyttelee, katkeroituu, väittää vastaan ja takertuu liimapaperin lailla erityisesti jos kokemamme asiat ovat olleet jotain sellaista, joiden käsittelyyn meillä ei tapahtumahetkellä ole ollut työkaluja. Ja lopulta niinhän se menee, että usein vasta isot elämänkriisit ajavat ihmistä edes pohtimaan sitä, kuka on ja mikä elämän merkitys on ja itsetuntemuksen kehittyessä niitä työkalujakin alkaa löytyä. Toki on varmasti muitakin väyliä alkaa tutkia sitä todellista itseään, mutta itsellenikin kävi hyvin klassisesti, sanoisin.

Itse liitän tuohon irtipäästämiseen monia erilaisia sanoja: anteeksiannon, hyväksymisen, luottamuksen, jatkuvan analysoinnin lopettamisen, mielikuvista luopumisen, kiitollisuuden ja ilon kautta elämisen, tietoisemman elämän. Nykyään esimerkiksi kun vain lopulta hyväksyn jonkun kinkkisen tilanteen ja lakkaan järjellä järjestämästä asiaa ja annan asioiden vain olla, kas vain, muutosta parempaan alkaa tapahtua samantien. Pakolla ei asioita saa sujumaan eikä pakolla voi myöskään päästää irti. Ei edes päättämällä. Kun itse höllentää otetta ja antaa asian olla, alkavat hommat järjestyä. Kun lakkaa vihaamasta ja luopuu katkeroitumisesta, pääsee eteenpäin. Anteeksiannolla on tässä kohtaa ollutkin iso rooli, eikä se ole ollut mikään kertalaakin homma, vaan omalla kohdallani pidemmän kypsyttelyn vaatinut elämänjakso. Monesti kuitenkin eniten kärsimystä aiheuttaa se, että itse pistää hanttiin ihan olan takaa, ei välttämättä se asia itsessään.

Aika pitkälle me ihmiset itse luomme hyvinvointiamme kuin myös pahoinvointiamme. Omat teot ja sanat voivat vaikuttaa paitsi ihmisiin ympärillämme, myös fyysiseen itseemme. Miten vanhat traumat, huonot muistot ja ikävät tapahtumat, turhat riidat, pirskahteleva viha, kiukku, katkeruus, kateus ja ennen kaikkea anteeksiantamattomuus voivat jäädä jumiin kehoihimme ja mitä kaikkea ne voivat sitten aiheuttaakaan. Itse toivoisin ainakin mieluiten käyttäväni omaa energiaani ja omia ajatuksiani ja tunteitani itseni vahvistamiseen, rakkauden ja terveyden luomiseen, mutta piru vie, vieläkin on päiviä, kun hommat vain takkuavat ja tyypit ärsyttävät. Irtipäästäminen vie kuitenkin oikeaan suuntaan. Kannattaa ehkä muistaa myös se, miten paljon huonoilla jutuilla voi olla vaikutusta niin fyysiseen kuin henkiseenkin itseemme. Ihminen voi paljon paremmin, kun hän iloitsee ja on tasapainossa!

Tietoisuuden kasvaminen tai enemmän tiedostaminen on lopulta aika huikeaa ja uskon sillä olevan myös tekemistä sen irtipäästämisen kanssa. On niin paljon, mitä emme järjellä voi ymmärtää tai silmillä nähdä. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös itseäni aikaisemmin ja kaikkia heitä, jotka tälläkin hetkellä porskuttavat eteenpäin joko tyytyväisinä tai tyytymättöminä, mutta sen kummempia kelailematta, havahtumatta, oivaltamaltta. Tavallaan elämä on helpompaa niin. Kun näistä asioista innostuu, se merkitsee myös sitä, että on pakko ottaa enemmän vastuuta itsestä, omasta terveydestä, kehosta, asenteista ja ajatuksistakin. Ei voi enää vain tehdä mitä sattuu ja sysätä asioita muiden vastuulle tai vain projisoida tunteitaan toisiin ihmisiin. On pakko alkaa funtsia syy ja seuraus -suhteita. Että tuleeko tästä teostani hyvä mieli ja onko tällä valinnalla hyviä seurauksia. Sillä tapaa. Ja tähän vielä huomio: niin pitkällä en ole, ettenkö aiheuttaisi muille välillä pahaa mieltä, mutta pääasiassa paino on paljon plussan puolella.

Caroline Myssin kirjasta Hengen anatomia (Karisto 2011) poimin seuraavan lainin: Kun Karen muistelee sitä, millainen hän oli ennen kuin valot syttyivät, hän ihmettelee, kuinka selvisi edes yhdestä päivästä ajattelematta niitä asioita, jotka antavat elämälle merkityksen.

Daa. Tuo olisi voinut tulla kuin omasta suustani! Jännää tässä on se, kuten kirjassakin sanotaan, että sitä ei edes tiedosta sitä, ettei tiedosta. Sitä ajattelee vain elämän perusasioita: ruokaa, vaatteita ja rahaa. Koskaan ei tule mieleen ihmetellä, miksi tuli luoduksi. Ja sitten kun sitä kerran kysyy, ei voi olla kysymättä sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja aina se johtaa uuteen totuuteen. 

Iloista alkanutta viikkoa!

Pysähtyminen on ollut yksi elämäni järkevimpiä asioita. Tässä pysähtymismallia viime kesältä.
Pysähtyminen on ollut yksi elämäni järkevimpiä asioita. Tässä pysähtymismallia viime kesältä.

 

Oikea hetki..

Oikea hetki..

..ihan kaikkeen on juuri nyt! No nyt on kyllä jokainen päivä ollut erilainen ja täynnä tekemistä. Paitsi että olen tehnyt kirjoitushommia, olen juossut ympäri kaupunkia sijaistelemassa ryhmäliikuntatunteja. Kun käy saman päivän aikana neljässä eri mestassa ohjaamassa neljä erilaista jumppatuntia, voisi sanoa, että jokainen penni on 

Saamme sitä, mitä…

Saamme sitä, mitä…

..ennustamme saavamme! Eli ei muuta kuin ennustelemaan kaikkea muuta kuin mitä tähän asti. Aloin toissa päivänä lukea Henkka Hyppösen kirjaa Nautitaan raakana (Tammi 2011), jonka hankin jo pari vuotta sitten. Silloin kirja jäi kesken heti alkutekijöillään, mutta nyt en olisikaan malttanut laskea sitä käsistäni. Hyppönen 

Älä ja ei!

Älä ja ei!

Ohhoh! Kun perheessä on liki 3-vuotias, sanat älä ja ei ovat käytössä päivittäin ja melko tiuhaan, sanoisin. Erityisesti kun lapsi on toimelias, kekseliäs ja kova menemään niin, että kuhmuilta ja pahemmiltakaan havereilta ei ole säästytty. Olen joutunut skarppaamaan tosi paljon, että osaisin kiertää kieltolauseet ja sanoa asiat jotenkin nätimmin ja paremmin perille menevämmin. Joskus se onnistuu, joskus ei. On inhottavaa kieltää koko ajan, enkä usko, että se liikaa käytettynä edes tuo toivottua tulosta.

Olen myös muuten pyrkinyt kiinnittämään huomiota lausumiini sanoihin, puhetyyliini ja äänensävyyni. Olen ohjannut liki 15 vuotta ryhmäliikuntatunteja, ja aloittaessa urani mikrofoni oli toisissa paikoissa vieras käsite. Minulla on siis ollut ja on yhä edelleen erittäin kuuluva ääni. Erityisesti innostuessani saatan selittää jotain asiaa niin topakanoloisesti, että joku voi luoda vääriä mielikuvia pelkän äänensävyn ja -volyymin perusteella. Jos siis jotain saisin toivoa, olisi se ihanan pehmeä ääni, jota ihmiset eivät käsitä väärin. Kuopuksenikin usein toteaa, että älkää liidelkö, kun selitän jollekulle kotona jotain asiaa, jonka olen kokenut tai josta olen innostunut. Kröhöm! Ei äiti riitele, äiti kertoo ja kas, nyt äiti hieman hiljentää ääntään. 

Kerran selitin tuolloin 11-vuotiaalle tyttärelleni positiivisen puheen ja äläkielen haitallista merkitystä. Kieltosanalla varustettu lausehan on oivallinen tuomaan ihmisille mieleen juuri sitä, mitä ei tarvitsisi. Käydessäni NLP-kurssia opin, että epätoivottu asia saattaa silloin jopa tapahtua, jos puhe jää alitajuntaan junnaamaan. Älä ajattele kirahvia. Mähän sanoin sulle, että älä ajattele kirahvia. No, älä ajattele myöskään norsua. Älä ainakaan norsua ja kirahvia yhdessä! Heh, itse asiassa tämä, miten mieli tarttuu juuri siihen, mihin ei pitäisi, on melko hauskaakin.

Koska olen kuitenkin vain ihminen ja teen virheitä, sorrun toisinaan maalailemaan piruja seinille hyvistä aikomuksista huolimatta. Kun lapsi vaikkapa kiipeää leikkipuiston telineessä, huudan hänelle: Ole varovainen, ettet putoa! Parempi ilmaisumuoto olisi vaikkapa: Vau, vähänkö kiipeet hyvin, oletpa taitava! Onneksi ihan aina ei saa sitä, mitä tilaa, vertaa ensimmäinen lause.

En myöskään ole unohtanut vuosia sitten tapahtunutta asiaa, kun keskimmäiseni oli vauva ja esikoinen nelivuotias. Asuimme vanhassa kerrostalossa ja kotiin tullessa jouduin aina vetämään vaunut rappusia pitkin hissitasanteelle. Olimme viettäneet kuumaa kesäpäivää läheisessä leikkipuistossa ja tulleet kaupan kautta kotiin. Nelivuotias suorastaan kiemurteli vessahädästä, voivotteli tilaansa ja pelkäsi pissaavansa housuun. Hikisenä, väsyneenä ja kireänä kiljaisin hänelle rapun oven avattuani, että ÄLÄ nyt vain pissaa housuun, me ollaan ihan just kotona! Ja kuinkas sitten kävikään.

Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että olisipa ollut tuhat kertaa parempi sanoa, että Vau, vähänkö sä olet hyvä pidättämään! Vahinko olisi voinut jäädä tapahtumatta kokonaan. Ja jos lapsi ei saanut traumaa tästä, ainakin äiti sai, sillä muistan tämän vieläkin kuin eilisen päivän.

Taannoin kävimme shoppailemassa kolmen mukulani kanssa ja vanhin tyttäreni osti itselleen ja keskimmäiselle lasipulloissa olevat mansikkafrappuccinot. Kun tytöt sitten hihhuloivat normaaliin lasten tapaan putelit käsissään, suustani lipsahti kuin automaattisesti: Älkää sitten vain pudottako niitä. Mistä ihmeestä se tuli?

Tuolloin 11-vuotias ymmärsi heti missä mennään. Hän vilkaisi minua merkitsevästi ja totesi: Muistatkos äiti mistä me juuri puhuttiin?

Hah, jäin niin kiinni.

Hei minä, älä käytä äläkieltä. Pyrin siis aina vain jatkossa ilmaisemaan itseäni entistä paremmin positiivisin muodoin. Olen huomannut, että kun kiinnitän huomiota puheeni tyyliin ja laatuun, tulee itsellekin hyvä mieli. Panostan myös pehmeämpään äänensävyyn.

Ja vielä, olen muuten keskellä empiiristä tutkimusta. Testaan nimittäin parhaillaan, vaikuttaako onnellisuuteni tasoon se, että jätän seuraavat sanat pois puheistani kokonaan: pitäisi, yritän, mitä jos, kunpa vain.

Alan kallistua sen puoleen, että kyllä ne vaikuttavat. En enää tee mitään siksi, koska minun pitäisi. En yritä tehdä jotain, vaan yksinkertaisesti teen sen. En mieti, että mitä jos ja kunpa vain jokin asia olisi mennyt toisin.

Unohdetaan myös sitku ja eletään nytku!

Ihanaa tiistaita!

ÄLÄ nyt vain tipu sieltä tikkailta. Vai: vähänkö hienosti pysyt siellä! Tuli maalattua kesällä taloa.
ÄLÄ nyt vain tipu sieltä tikkailta. Vai: vähänkö hienosti pysyt siellä! Tuli maalattua kesällä taloa.

 

Elämä opettaa…

Elämä opettaa…

…jatkuvasti. Ja järjestää tilaisuuksia tehdä oivalluksia omasta itsestä. Itsestäni on viime aikoina tuntunut siltä kuin tapahtumat, tilanteet ja ihmiset olisivat tulleet eteeni yksinkertaisesti siksi, koska minä olen tarvinnut kyseisiä henkilökohtaisia opetuksia niin hyvässä kuin pahassakin. Minun ei ole edes ollut mahdollista vain olla ja porskuttaa eteenpäin