Kuukausi: toukokuu 2014

Nyt on näin!

Nyt on näin!

Joskus viimeinen tikki voi olla se, kun polttaa eiliset lounaaksi tarkoitetut perunat pohjaan. Laitoin ruokaani paljon ketsuppia, niin näky ei ollut niin epäesteettinen. Ja hei, onneksi muistin hengittää. Onpa taas ollut muutaman kirjoitusjutun ja muun asian kanssa puuhastelu melkoista tervanjuontia. Yhden asian kanssa olin jo 

Valivalivali!

Valivalivali!

Kenen elämästä? Tietokoneen akkua on jäljellä kaksi prosenttia, pari kiireistä työhommaa pitäisi saatella matkaan ja tietokoneen laturi todellakin hajoaa? Tuli päästeltyä tänään pitkästä aikaa pari ärräpäätä sillä seurauksella, että melko samantien huomasin, että se ei ainakaan auttanut lopputuloksessa eikä oikeastaan edes parantanut ärsyyntynyttä, kiukustunutta ja 

Naisten Kympiltä, terve!

Naisten Kympiltä, terve!

Tänään olisi oikein hyvä juoksukeli, ainakin jos vertaa viime sunnuntain helteeseen. Veti nimittäin juostessa olon hieman veteläksi se kuumuus, mikä muuten on aivan ihanaa. Sunnuntaina osallistuin siis neljättä kertaa Naisten Kymppiin ja jo toista kertaa juoksin Adidaksen lipun alla. Paikalla oli useita Adidasheimo-siskoja ja myös tuttuja kollegoja eri lehdistä. Ilma oli todella paahtava ja niinpä kävi itsellenikin, että helle yllätti ja myös vähäinen aamupala ennen juoksua taisi vaikuttaa energian määrään ja sen riittämättömyyteen. Oli nimittäin lähellä, että olisin keskeyttänyt koko juoksun, ja kävelinkin neljästi mäkiä ylös muutamia kymmeniä sekunteja kerrallaan. Päätin kuitenkin, että johan on, ikinä en ole kymppiä keskeyttänyt ja koska jalat kantoivat, päätin sitkeästi jatkaa loppuun. Maaliin saavuin lopulta ajalla 54.38, mihin olin ihan tyytyväinen. Reittiä oli muutettu täysin edellisvuosista ja ihana Keskuspuistopätkä jäi kokonaan puuttumaan. Matkan varrella ei oikeastaan ollut ollenkaan sellaista kohtaa, että ihanasti paahtavalta auringolta olisi voinut ainakaan kovin kauaa suojautua.

Tässä vielä ennen lenkuraa. Hellettä piisasi.
Tässä vielä ennen lenkuraa. Hellettä piisasi.

Itse lähdin juoksemaan niin sanotussa uutuussarjassa eli kuumassa ryhmässä, joka lähtikin pinkomaan melkoista vauhtia. Nopein kilometriaikani oli 4.11 ja alussa mentiinkin ehkä itselleni vähän turhan haipakkaa loppukilsoja ajatellen. Kuitenkin kuuma ryhmä oli erikoisen hyvä siksi, että tosiaan heti ensimetreiltä pääsi juoksemaan. Pari vuotta sitten oli tosi tuskastuttavaa, kun ensimmäiset sadat metrit menivät ryysiksen ja kävelijöiden takia itselläkin kävelyksi. Onkin hienoa, että tällä kertaa porukka oli osannut valita oikean lähtöryhmän itselleen.

Maalissa ajalla 54,38. Voi tuskien taival, nyt jo hymyilyttää.
Maalissa ajalla 54,38. Voi tuskien taival, nyt jo hymyilyttää.

Maaliin saavuin melko uupuneena ja janoisena enkä olisi kyllä sillä hetkellä jaksanut juosta yhtään kilometriä enempää. Tosin uupumus hellitti heti, kun sain juotavaa eikä seuraavana päivänä tuntunut lihaskipua lainkaan, takareisissä oli vain hyviä tuntemuksia, joten ehkä se ennen pohkeet kipeyttänyt päkiäpainotteinen juoksu alkaa olla paremmin hallussani.

Hieman kauhistuttaa tuo kahden viikon päästä oleva puolikas, Helsinki Half Marathon, mutta psyykkaan itseäni sillä, että viime kesänäkin juoksin kevyesti kuuttatoista kilometriä ja lähes pariakymmentäkin ihan omilla lenkeilläni. Noissa tapahtumissa lisäenergiaa tuo porukka, jonka kanssa juoksee, vertaistuesta saa uskomatonta voimaa. Olen aika vähän päässyt yhteisiin Adidasheimo-treeneihin, koska ne ovat olleet lähinnä ilta-aikaan, ja ne ovat myös olleet usein intervallityyppisiä, kovia treenejä, jota minulla on ollut jo treeniohjelmassani ihan työn puolesta riittävästi. Noita pitkiä, rauhallisia lenkkejä olisinkin voinut juosta huomattavasti enemmän. Onkin vähän tyhmää, että nyt kun ohjaukset vähenevät pariin viikkotuntiin, myös Adidasheimo loppuu, sillä NYT minulla olisi ollut aikaa juosta! Aina eivät aikataulut mene yksiin, mutta silti olen tosi kiitollinen, että olen saanut olla osa Adidasheimoa, porukka siinä on ihan mahtavaa ja yhteishenki huimaa.

Heimosiskot, bajamajat ja Paavo Nurmen patsas. Mitä muuta enää tarvitaan? (Kuva: joku heimosiskoista)
Ohi on. Heimosiskot, bajamajat ja Paavo Nurmen patsas. Mitä muuta enää tarvitaan?

Kaikista parasta kuitenkin on se, että viime kesän lopussa polvivaivaan tyssännyt juoksu sujuu taas. Polvessa ei ole ollut mitään tuntemuksia enää kuukausiin. Jaksan silti olla kiitollinen jokaisesta juoksuaskeleesta, sillä se, että voi juosta, ei todellakaan ole kaikille eikä myöskään itselleni mikään itsestäänselvyys. Toimivasta kehosta ei voi ikinä kiittää tarpeeksi! Uskon, että itse tekemäni kehonhuolto onkin tehnyt tehtävänsä plus se, että olen säännöllisesti pari kertaa kuussa käynyt hieronnassa. Voin todellakin muuten suositella Helsingin Urheiluhieronnan osaavaa porukkaa! Suuri kiitos siitä, että jälleen juoksen, kuuluukin HUH:n Juholle.

Kesä jatkuu siis juoksun merkeissä, erityisesti siksi, että ohjaukset vähenevät ja juoksemaan on vain niin helppo lähteä, ei ole aikatauluja ja matkan voi päättää fiiliksen mukaan. Tuurausten lisäksi itselläni kun on vain kaksi spinning-tuntia, joista toinen vielä loppuu heinäkuuksi. Juoksun lisäksi aion ahkerasti vierailla kollegojeni tunneilla, tuskin maltan odottaa!

Kaikin puolin Naisten Kymppi oli tosi hyvä kokemus jälleen. Parin viikon päästä puolikkaan jälkeen voinkin fiilistellä sitä, juoksisiko sittenkin sen maratonin, mikä minun piti juosta jo viime syksynä Berliinissä, mutta joka jäi kokematta polvivaivan takia. Jää nähtäväksi.

Olikos kukaan muu Naisten Kympillä? Onko muita juoksijoita?

 

 

 

Tärkein kohta..

Tärkein kohta..

..on juuri nyt. Täällä ollaan taas! Aamun aloitin nuuhkimalla kukkia. Viime viikko hurahti ilman postauksia, kun ei vain tuntunut olevan sopivaa saumaa kirjoittaa. Käväisin helteisessä Berliinissä 48 tunnin verran, paiskin kirjoitushommia ja ohjauksia ja tuli myös juostua Naisten kymppi aikaan 54,38. Sekä Berliinistä että Naisten 

Onnea on tämä hetki

Onnea on tämä hetki

Tämän postauksen kuva herätti minut tänään ajattelemaan sitä, miten meillä kaikilla on käsillämme se oikea hetki juuri nyt. Oikea hetki asiasta, unelmasta tai tavoitteesta riippumatta. Oikea hetki elämäntilanteesta riippumatta. Juuri nyt on oikea hetki havahtua elämään sellaista elämää, jota haluaa elää. Juuri nyt on oikein oikea 

Kaikki on mahdollista..

Kaikki on mahdollista..

..niin kauan kun mikään ei ole varmaa. Vaikka vielä jatkankin tavoiteasiaa, on ollut mahtava huomata, miten pienistä sitä ihminen voi tulla onnelliseksi. Eilen ajelin hakemaan keskimmäistä tytärtä kisoista mielettömän kauniin auringonlaskun aikaan. Se hetki oli täydellinen, eikä muuta tarvittu tuon taivaalla säkenöivän kirkkaan valopallon lisäksi.

Sain eräältä ystävälliseltä blogini lukijalta linkin sähköpostiini liittyen tekemääni tavoitekarttaan. Eilen tutustuin tähän tunnin kestävään ilmaiseen englanninkieliseen valmennusvideoon ja sain siitä monen monta oivallusta. Välttämättä videossa ei sanottu  mitään aivan täysin uutta, mutta jotenkin siinä esitettiin asiat niin innostavasti, että olin ihan fiilareissa sen katsomisen jälkeen. Tuli olo, että kas, tavoitteiden saavuttaminen voi olla näinkin selkeää ja yksinkertaista! Ja kuten tyyppi videossakin totesi, että kaikki on mahdollista. Suuri kiitos vielä linkin lähettäjälle!

Valmentaja videossa kehotti ensin tekemään oman unelmakartan ja tekemään visiopankin, eli listan asioista, joita haluaa saavuttaa. Tavoitelistan asiat tuli sitten hinnoitella, koska mitä tarkempia olemme tavoitteissamme, sitä paremmin mieli toimii. Myös omia arvoja listattiin. Tavoitteet kehoitettiin pilkkomaan mahdollisimman pieniin osiin, jotta niistä tulisi helpommin saavutettavia. Mieli ei suostu toimimaan, jos tavoite tuntuu heti alussa liian isolta, silloin mitään ei tapahdu. Valmentaja myös sanoi, että oli itse saanut neuvon viittä projektia vetäessään, että droppaa neljä ja keskity vain yhteen. Fokusointi nousikin yhdeksi isoksi teemaksi. Videolla todettiin myös jotenkin näin, että jos meillä on 10 projektia, joista kaikki vievät sata tuntia aikaa, on parempi keskittyä tekemään vain yhtä projektia 10 tuntia päivässä 10 päivän ajan, niin sata tuntia on täynnä tuossa 10 päivässä! Sen sijaan jos tekee kaikkia 10 projektia hetken silloin, toisen tällöin, niin mikään noista projekteista ei valmistu ja homma venyy venymistään, motivaatio saattaa alkaa hiipua eikä toivottuja tuloksia synny.

Ihan huikea videon neuvoista oli The Wake Up Test, lämpimästi suosittelen tekemään. Valmentaja kehotti pohtimaan asioita sen kautta, että kun aamulla avaamme silmämme, niin olemmeko todella innostuneita tavoitteistamme? Tavoitteen tulee nimittäin olla sellainen, että suorastaan singahdamme herättyämme sängystä ylös, koska olemme niin innoissamme tavoitteesta. Jos tavoite ei innosta, se lienee itselle väärä ja tuskin tulee onnistumaan. Tämä herätti itseni toteamaan, että olen oikeilla jäljillä. Innostumista tarvitaan, sillä ilman sitä eivät asiat etene tai ne eivät etene ainakaan kovin reippaasta tahdissa. Jokainen tietää sen fiiliksen, kun pitäisi tehdä jotain, mikä ei jotenkin oikein nappaa. Silloin deadline on todennäköisesti tehokkain muusa ja ennen asian saattamista loppuun tulee järjesteltyä niin sukkalaatikko kuin kirjatkin värin mukaiseen järjestykseen kirjahyllyyn. No sitten aloin miettiä, että miksi me tavallaan teemme ja välillä jopa tavoittelemme itsellemme epäsopivia ja vääriä asioita? Ehkä siksi, että luulemme, että niitä kuuluu tehdä (muutkin tekevät), haluamme tehdä niitä siksi, että muiden mielestä ne ovat siistejä (eivät siis ehkä itsemme mielestä), joku muu sanoo, että niin kuuluu tehdä (vanhemmat ovat opettajia, lapsestakin tulee, mutta onko se oma tahto ja toive) tai yksinkertaisesti emme tiedä, mitä me haluamme tehdä. Vaihtoehtojahan riittää. Usein tuollainen aarre-, tavoite- tai unelmakartta todella kannattaakin tehdä, jotta omat toiveet alkavat selkeytyä. Ja jos ei osaa liimata kartongille asioita, voi liimata tunnelmia. Tunnetilojen kautta voi alkaa miettiä, että mikä tekeminen, oleminen, saavuttaminen tuo itselle kyseistä tunnetta, kuten vaikkapa iloa.

Itse myös ajattelen, että on tärkeää, että tekemiselläni on merkitystä. Näitä oman työn merkityksiä onkin hyvä välillä nostaa esiin, koska oman työn merkityksen kirkastaminen itselle usein motivoi. Esimerkiksi minä ohjaan jumppaa, koska haluan saada ihmiset liikkumaan ja kannustaa heitä sillä polulla ja minusta on hauska liikkua yhdessä ihmisten kanssa. Kirjoitan lehtijuttuja, koska rakastan kirjoittamista, mutta haluan myös antaa ihmisille tietoa ja ennen kaikkea vertaistukea, että hei, muitakin löytyy, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Kirjoitan blogia, koska teiltä saamistani palautteista tiedän, että nämäkin rivit välillä herättävät oivalluksia ja antavat joskus suoranaista voimaakin jaksaa. Toki paikoin haluan vain ihan yksinkertaisesti viihdyttää. Myös valmentajan roolissa tärkeimmäksi minulle nousee asiakkaan auttaminen, ei niin, että minä sanon, että tee näin, vaan ihmisen herättäminen löytämään asiat ja oivallukset itsestään. Valmentajahan on ikään kuin vain välikappale.

Kyllä sen huomaa, kun asioita tekee sydämestään ja siksi, että oikeasti  haluaa eikä motivaatio tule itsen ulkopuolelta tai ole kokonaan hukassa. Silloin myös lopputulos on paljon parempi kuin silloin, kun homma on syntynyt pakosta tai stressistä. Ja vaikka tavoitteen kohteena olisi pitkäaikainen unelma, voi senkin tekeminen silti muuttua pakkopullaksi, jos yrittää liikaa eikä kuuntele itseä. Sitäkin on kokeiltu! Myöskään pelon kautta toimiminen ei johda mihinkään. Itse olen ihmetellyt, miksi minun on niin vaikea saada itseäni lenkille tai juoksemaan erityisesti pitkiä lenkkejä, vaikka puolimaraton kolkuttelee ovella ihan juuri. Perjantaina sitten oivalsin, että pelkohan se siellä estää laittamasta jalkaa toisen eteen. Monesti lenkillä alan heti miettiä polveani, että alkaakohan se oireilla, mitenhän se nyt reagoi tähän, tuleekohan se sama vaiva takaisin, vaikka minun pitäisi paljon mieluummin ajatella samaa kehon osaani rakkaudella ja kehua sitä mielessäni. Oletpa hieno polvi ja kiitos, että jaksat juosta kanssani -tyyppisesti! Taidankin mennä tänään juoksemaan, enkä vasta huomenna. Koska aina kannattaa omaa tavoitettaan ajatellessa miettiä, onko jotain, jonka voin tehdä JUURI NYT!

Innostavaa sunnuntaita!

Kyllä! (Kuva: Pinterest)
Kyllä! (Kuva: Pinterest)

 

 

 

 

 

Kartta unelmista…

Kartta unelmista…

..tavoitteista tai haaveista. Rakkaalla aarrekartalla on monta nimeä. Eilen pääsin askartelemaan pitkästä aikaa aarrekarttoja tai oikeastaan itse puhun nykyään mieluummin unelma- tai kaikkein mieluiten tavoitekartasta. Homman nimi on hyvin yksinkertainen. Kartan tekoon tarvitset aikakauslehtiä, sakset, liimaa, kartongin ja rentoutuneen fiiliksen. Jotkut muuten täyttävät kartongin sijaan unelmiaan 

Voimme olla mitä vain…

Voimme olla mitä vain…

…ja tuntea mitä vain elämäntilanteesta huolimatta. Lähestyvät kesälomat painavat päälle ja täällä on tehty hetkellisesti pitkää päivää ja juostu pää kolmantena jalkana, bloggaaminen on jäänyt ihan muun arjen jalkoihin pikaisia Facebook-päivityksiä lukuun ottamatta. Tänään jatkuivat myös life coach -opinnot Valmentamossa, mikä syö työpäiviä, mutta on 

Kuunnellaan!

Kuunnellaan!

Tässä valmentajan alkutaipaleellani olen pohtinut paljon yhtä hyvin tärkeää valmentajan ominaisuutta, taitoa kuunnella ilman keskeyttämistä. Valmentajahan kun missään nimessä ei neuvo asiakasta, että kyllä sun nyt pitäisi mun mielestä tehdä näin. Ja asiakas, joka luulee, että valmentaja ratkaisee asiat hänen puolestaan, tuskin saa valmennuksesta mitään hyötyä. Ihanneasiakas onkin tyyppi, joka tietää tavoitteitaan tai ainakin haluaa päästä elämässään eteenpäin, mutta kaipaa preppausta ulkopuoliselta tyypiltä. Ihannevalmentaja kuuntelee ja auttaa asiakasta löytämään vastauksia ja ratkaisumalleja itse, omasta itsestään. Toki kysymällä, mutta ei esittämällä johdattelevia kysymyksiä.

Saattaa johtua toimittajan työstäni, mutta minulle on ollut valmentajana helppoa vain kuunnella. Toimittajana (ja valmentajana) esitän kysymyksen ja kuuntelen vastauksen ilman, että alan kertoa mielipiteitäni asiasta tai omia kokemuksia vastaavasta tilanteesta. Saatan kommentoida jotain lyhyesti ja esitän usein lisäkysymyksiä, muuten olen ja kuuntelen ja nyökyttelen ja välitän toivottavasti ihmiselle tunteen siitä, että olen paikalla häntä varten. Mutta olenpas huomannut, että ystävien kanssa tämä meneekin vähän erilailla. Monesti sitä haluaisi kertoa ja jakaa oman kokemuksensa vastaavasta tilanteesta, josta ystävä juuri on puhumassa. Joskus sitä jopa haluaisi neuvoa, vaikka tiedostaakin sen, että jokainen tuntee oman elämänsä ja itselleen toimivimmat ratkaisut parhaiten. Toki neuvoakin mielestäni saa, jos toinen vartavasten pyytää neuvoja, mutta muuten tärkeintä olisi kuunnella. Kuunnella ja olla läsnä, siinäpä se yksinkertaisuudessaan mitä monet tässä hektisessä arjessa kaipaavat. Hiljattain ystäväni jakaessa minulle rankkoja asioita tein sen virheen, että kerroin myös samantyyppisestä omasta kokemuksestani. Se ei toiminut siinä hetkessä, koska tärkeintä oli, että ystäväni sai asian sanottua ja purettua pahaa mieltään. Harmittelinkin myöhemmin omaa tapaani olla tuolloin läsnä, mutta lopulta huomasin, että halusin vain kertoa, että monesta selviää. Ja hei ei jotain huonoa jos ei hyvääkään, opin kyseisestä tilanteesta paljon itsekin.

Monesti tuntuu kuitenkin siltä, että olemme kovia neuvomaan toisiamme. Ilman, että edes maltamme kuunnella toisen kertomaa asiaa loppuun tai että tietäisimme hänen elämästään oikeastaan edes kovin paljon. Ja mitä vähemmän toisen elämästä tiedämme, sitä kovemmin me mielellämme neuvoisimme ja sitä enemmän me joskus toisen elämästä muka oman luulomme mukaan tiedämme. Fail, fail, fail. Olen välillä törmännyt myös sellaiseen, että kun toinen kertoo esimerkiksi jostain epäonnestaan tai haasteestaan, kuunteleva osapuoli keskeyttää että no ai kauheeta, mutta arvaa, mulle kävi vielä huonommin -tyyliin. Kokemuksia on hyvä toki myös verrata, mutta kilpailla niillä ei kannata. Ja annetaan sen toisen puhua loppuun, mutta ei koko aikaa. Yksipuolinen ihmissuhde, jossa toinen osapuoli vain kertoo omiaan eikä ikinä kysy toiselta hänen asioistaan, ei pidemmän päälle voi toimia. Kuuntelun lisäksi kyse onkin myös vastavuoroisuudesta ja tasapuolisuudesta, kun antaa niin saa ja päinvastoin.

Koska kuuntelu kerran sujuu itseltäni niin hyvin toimittajana ja valmentajana, olen päättänyt panostaa nyt myös ystävien, tuttavien ja kaikkien läheisten kuuntelemiseen. Vielä muistin virkistämiseksi Jenni Emilian valmennuksesta saamani hyvin yksinkertainen neuvo: kun kuuntelet toista, katso häntä silmiin. Kun puhut toiselle, katso häntä silmiin. Silmiin katsominen onkin osoittautunut erinomaiseksi tavaksi ankkuroida itsensä tähän hetkeen. Tosin aluksi se oli minusta hieman kiusallista pitkään toteutettuna, erityisesti vieraampien ihmisten kanssa, mutta harjoitus tekee mestarin!

Minulla on muuten ollut kunnia osallistua tällä viikolla esikoiskirjansa julkaisseen Jenni Emilian rakkauskurssille, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ihanaa, läsnäolevaa ja kuuntelevaa perjantaita sinulle!

Hetki ennen ekaa harjoitusvalmennusta. Laitoin koneen kiinni ja olin vain, keskityin hetkeen. Hyvin meni!
Hetki ennen ekaa harjoitusvalmennusta. Laitoin koneen kiinni ja olin vain, keskityin hetkeen. Hyvin meni!
Kohti unelmatyötä!

Kohti unelmatyötä!

Tarkemmin sanottuna kolmatta sellaista! Ensi viikolla nimittäin jatkuu life coach -koulutus ja tällä viikolla vedin ensimmäisen tunnin mittaisen harjoitusvalmennuksen, joka mielestäni meni aika hyvin. Valmennus ei siis tarjoa asiakkaalle valmiita ratkaisuja, vaan valmentaja kysymyksillään saa asiakkaan kertomaan, pysähtymään ja myös oivaltamaan asioita omasta tilanteestaan ja tavoitteistaan.