Kuukausi: syyskuu 2014

Ei selviytymistä..

Ei selviytymistä..

..vaan elämästä nauttimista. Olen ottanut aamuisin uuden rutiinin käyttööni: hymyilen peilikuvalleni. En siksi, että elämä olisi mitenkään täydellistä, vaan siksi, että olen vilpittömän onnellinen siitä, miten olen oppinut arvostamaan asioita, tilanteita ja useampaa hetkeä arjessani. Mikään ei ole ikinä täydellistä, eikä tule olemaan. Usea asia 

Uusi aluevaltaukseni!

Uusi aluevaltaukseni!

Onpa olleet taas pari hyvin ajankohtaista ja itseä opettavaa päivää life coach -opintojen parissa Valmentamossa. Käsittelimme muun muassa uravalmennusta ja ajanhallintaa, mistä erityisesti jälkimmäinen kolahti aika kipeästi omaan nilkkaani. Minun on ollut viime aikoina taas vaikeaa erottaa työtä ja harrastamista, erityisesti kun teen työkseni sellaisia asioita, 

Elämänmuutosprojekti kantaa hedelmää

Elämänmuutosprojekti kantaa hedelmää

Viime yönä ei tullut paljon nukuttua nuhaisen ja yskäisen kolmevuotiaan pyöriessä kiinni kyljessä ja välillä puoliksi päälläni. Helsingissä parhaillaan vallitsevan metrolakon vuoksi olin jo tehnyt päätöksen, että kun kerran mahdollista on, pidämme siivouspäivän kotona yhdessä lapsen kanssa. Aamulla silmät olivat muurautuneet niin tiukasti kiinni vähän unen vuoksi, että ensin tuntui mahdottomuudelta saada ne auki. Täällä kuitenkin ollaan, virkeänä kuin peipposet. Näinä aamuina, kun uni on jäänyt todella vähiin, jaksan aina muistaa sitä, miten nukkumattomuus vaikutti minuun vielä joitain vuosia sitten: olin kiukkuinen kuin ampiainen. Nykyään ymmärrän täysin sen, että väsymys ja kiukku ovat kaksi eri tunnetta ja olotilaa, eikä niillä tarvitse olla mitään tekemistä keskenään. Vaikka yö on mennyt ihan reisille, sen ei tarvitse antaa vaikuttaa mielialaan ja aamukahvia siemaillessani olinkin jo täynnä valoa. Lähetän täältä energiapläyksen myös sinulle!

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja oma elämänmuutosprojektini, kyllä, varmasti se miljoonas, on tällä kertaa mennyt aika nappiin. Olen liikkunut paljon, olen nukkunut paljon, en ole syönyt lainkaan mitään makeita herkkuja, en ole juonut yhtäkään kuohuviinilasillista. Olen pienentänyt rekkamiehen ruoka-annoksia, en ole syönyt tunteisiin: en väsymykseen, pettymykseen, ahdistukseen, iloon, innostumiseen. Olen syönyt ruokaa silloin, kun minulla on ollut nälkä. Kasviksia olisin voinut lisätä enemmän ruokavaliooni, miten se voikaan olla niin vaikeaa. Hedelmistä en edes välitä, joten ne ovat olleet minimissä.

Paino kieppuu yhä 70 kilon tietämillä.
Paino kieppuu yhä 70 kilon tietämillä.

Yhä edelleen paino jumittaa samoissa lukemissa parin kilon heitolla, mutta jos yhtään kehoani tunnen, niin tämän kuukauden tulokset alkavat näkyä ensi kuussa. Kärsivällisyys onkin päivän sana. Eräänä hieman huonompana aamuna minua lohdutti suuresti instagramiin postattu motivaatiokuva, jossa oli teksti: this months diet is next months body. Sitä olen hokenut muistuttaakseni itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Eivät ne kilot ole tulleetkaan viikoissa, vaan muutaman viime vuoden aikana. Raskauskilojahan nämä sittenkään eivät taida olla, koska lihoin reilut kymmenen kiloa kuopuksen taaperoaikana, juuri silloin, mistä kesäkuisessa Hesarin jutussakin kirjoitettiin. En ole tuijottanut vaakaa, vaikka sille olen normia useammin astellutkin. Ennen kaikkea muutosta tunnen vaatteissa. Mustat farkut, jotka ostin toukokuussa puristivat joka puolelta, nyt ne sujahtavat jalkaan hienosti. Jotain on siis tapahtunut, ja koska olo tuntuu kaikin puolin hyvältä, aion pääasiallisesti jatkaakin näillä samoilla aseilla myös ensi kuussa. Toki lokakuussa on muutama pikkureissu tiedossa, jolloin aion varmasti nauttia elämästäni ruoan ja juoman merkeissä, mutta tärkeintä onkin se, että arjessa ruokavalio on tasapainoinen ja kohdillaan. Kuten eilen erästä valmennusasiakastanikin muistutin, painonpudotuksessa ruokavalio ratkaisee. Aika harva meistä pystyy liikkumaan niin paljon kuin itsekin nyt teen, sillä onhan se osa työtäni. Erityisesti näinä heikkoina media-alan hetkinä sitä saa nostaa jalkaa, stepata hulluna ja polkea sisäpyörää, jotta ruokaa saa pöytään säännöllistä tahtia.

Olen miettinyt paljon sitä, miten tämä kerta on eronnut niistä kymmenistä muista, koska edes makeasta kieltäytyminen ei ole ollut vaikeaa, sillä sitä on ollut tarjolla siellä sun täällä. Tämä kerta kun ei ole tuntunut pakolta ollenkaan. En asettanut itselleni tällä kertaa lopulta kuitenkaan kovin tiukkoja raameja, ja nyt tämä on sujunut paremmin kuin ikinä. Vaikka aika ajoin kärsin pienistä kärsimättömyyden puuskista, tiedostan sen, että tämä on enemmänkin elämäntapaa eikä mitää kuuria. Kun kerran näin hyvin tulen toimeen ilman suklaata, pullaa ja muuta makeaa, miksi en jatkaisi samalla linjalla. En tarvitse sitä vaaleaa vehnähöttöä mihinkään. En ole enää edes kärsinyt kauheasta turvotuksesta tai verensokerien vaihtelusta. Se tunne lounaan jälkeen, kun pitäisi päästä pitkälleen oikaisemaan siksi, että on syönyt taivaallisen pasta-annoksen, on kokonaan poissa.

Gymstick-jumppaa mä tässä vain, terve.
Gymstick-jumppaa mä tässä vain, terve.

Mitä tarvitaan siihen, että voi muuttaa elämäänsä vaikka juuri ruokavalion suhteen? Tarvitaan omaa tahtoa, sisäistä motivaatiota, joka tulee omasta itsestä. Jos motivaatio tulee ulkopuolelta ja käsky muutokseen vaikka lääkärin, lapsen tai tuttavan suusta, en usko, että se on pysyvää. Tarvitaan rutkasti kärsivällisyyttä. Ymmärrystä siitä, että asiat eivät tapahdu hetkessä. Tarvitaan hitunen itsekuria. Tarvitaan myös omien tunteiden tiedostamista. Iltaisin sinne jääkaapille sohvalta kammetessa on hyvä miettiä, onko nälkä oikeasti vai ei. Jos ei ole nälkä, voi miettiä, mikä on se päällimmäinen tunne, joka kaipaa täyttymystä? Ehkä se ei olekaan se kaipuu siihen suklaalevyyn, vaan pysähtyminen ja omien tunteiden tarkistelu voi tuottaa ihan toisen lopputuloksen. Syökö sitä suruun, vai eikö saa muualta rakkautta kuin ruoasta? Tässä kohdin on hyvä muistaa se, että jos ei ruokaan, ei myöskään niihin toisiin ihmisiin kannata liikaa nojautua. Ennen kaikkea turvaa ja rauhaa tulee etsiä omasta itsestä. Oma itse ja oma voima ovat ne, jotka pysyvät, vaikka maailma räjähtäisi. Lopulta tarvitaan myös lempeyttä itseä kohtaan ja hyväksyntää. Tiedostan, että riitän itselleni tällaisena, mutta haluan ehkä kuitenkin tehdä muutoksia, koska voin aina tehdä itselleni vielä enemmän hyvää. Hyväksyn itseni, myös ne heikot puoleni, ja niiden ruotimisen sijaan keskityn vahvuuksieni vahvistamiseen. Itseä on hyvä myös palkita onnistumisilla. Itse aion hommata itselleni kasan uusia jumppavaatteita, kun aika on.

Mitä enemmän kiire on, mitä enemmän on stressaantunut, sitä enemmän tulisi pysähtyä, pitää huolta itsestä, nukkua, katsoa, mitä syö ja jaksaa myös liikkua, vaikka sohvan vetovoima olisi isompi kuin lenkkitossujen. Jokainen ylimääräinen otettu askel ja jokainen suklaapala, joka jää siihen levyyn kiinni, on iso voitto. Edetä ei kannata isoin harppauksin, vaan pienin askelin, sillä ne muodostavat uusia toiminta- ja ajatusmalleja, jotka pitkällä tähtäimellä kantavat.

Tsemppiä minulle ja muille oman elämänsä muutostähdille! Iloa tiistaihin.

Niin totta. (Kuva: Pinterest)
Niin totta. (Kuva: Pinterest)

 

 

Jos muut, niin myös minä!

Jos muut, niin myös minä!

Vai kyllä ne muut, mutta en minä? Taas on uusi upea viikko käynnistynyt. Maanantaille onkin kasautunut hurja joukko tekemistä, mutta takana on hyvin levätty viikonloppu. Eilen tosin olin Gymstick trainer -koulutuksessa, nelituntisesta kurssista jumppasimme kolme. Pääsin liikkumaan ensimmäistä kertaa myös Gymstick Fitnessbag -treenisäkin kanssa, ihastuin 

Kesäkuinen Ihana nainen -kuvauselämys

Kesäkuinen Ihana nainen -kuvauselämys

En tiedä muistaako kukaan enää, mutta kesäkuussa minulla oli mahtava tilaisuus osallistua blogiyhteistyön merkeissä kahden valokuvaajan, Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin kuvaussessioon nimeltä Ihana nainen. Olin tosi innoissani ja otettu, että minut haluttiin mukaan ja vielä enemmän innoissani olin, kun näin lopputulokset. Kesälauantaiseen kuvauspäivään saavuin suoraan 

Pieniä muutoksia…

Pieniä muutoksia…

…suuria tuloksia!

Olen aloittanut pienten muutosten tekemisen omassa arjessani liittyen ihan kaikkeen. Tämän ratkaisun tarpeellisuuteen tulin, kun olin riittävän kauan pyöritellyt mielessäni asioita, jotka olivat kauan tai vähintäänkin jonkin aikaa pysytelleet samanlaisina. Tai joiden lopputulos oli aina sama, eikä lienee yllätys, sillä toiminhan koko ajan itsekin samalla tavalla. Jälleen kerran mieleeni muistui se, että mitään uutta ei voi tapahtua tai syntyä, jos ei muuta toimintatapojaan. Vaikka toisinaan tottumus ja rutiinit ovat hyvästä, niin vielä parempaa on ronskisti ottaa elämä haltuun uusin keinoin ja ravistaa omaa arkeaan. Katsoa, mikä arjessa kestää ravistelun ja mikä tippuu pois. Ihminen kun niin helposti toistaa asioita, myös niitä itselle epäsopivia, pelkästä tottumuksesta. Toisto saa meidät tuntemaan olomme turvalliseksi, mutta on aika hassua odottaa uutta, jos toistaa vanhaa.

No missä tämä pienten, mutta erilaisten valintojen tekeminen sitten arjessani näkyy? No ensinnäkin päätin laittaa itseni parempaan kuntoon, kyllä, jälleen kerran. Koska liikuntaa en voi arkeeni oikeastaan enää lisätä enkä sitä haluakaan tehdä enempää, ainoa keino kohdallani oli alkaa tarkistella sitä, mitä suuhuni oikein laitan. Tilannehan on se, että vaikka olenkin julistanut rakastavani vatsamakkaroitani, ja kertonut hyväksyväni itseni tällaisena kuin olen (mikä on totta), ennen kaikkea terveydellisistä syistä haluan solakoitua ja onhan se kiva joskus mahtua niihin ennen raskautta -vaatteisiin, jotka varmasti alkavat tämän neljän vuoden kaapissa makaamisen jälkeen olla jo sangen epämuodikkaita. Elokuussahan vielä porsastelin vedoten (itselleni) loman ja helteiden piikkiin, mutta syyskuussa alkoi uusi komento. Ja koska motivaatio tälläkin kertaa tulee itsestäni, ei tämä edeltävät 16 päivää ole ollut pulma eikä mikään. Jätin pois herkut, karkit, saunasiiderit. Annoskokoja olen pienentänyt, olen välttänyt syömästä pastaa ja vaaleaa leipää. Leipää olen välttänyt oikeasti lähes kokonaan, kun tuntuu, että ruisleivässäkin on niin paljon vehnää, joka ei oikein sovi itselleni. Tosin eräänä päivänä söin varmaan viisi hapankorppua runsaalla oivariini-kuorrutteella, mutta sitä ei lasketa, koska tyydyin sentään vain hapankorppuun, vaikka sillä hetkellä olisin varmasti syönyt vaikka sen maailman suurimman pääsiäissuklaapupun, minkä käsiini olisin saanut. Onneksi mitään ei ollut saatavilla. Eikä tämä siis ole mikään laihdutuskuuri, vaan omien valintojen tarkistelua ja pienten muutosten tekemistä arkisissa valinnoissa. Tämä on myös itseeni keskittymistä ja kuuntelua: Mitä minä tarvitsen, haluan ja kaipaan? Mitä kehoni tarvitsee, haluaa ja kaipaa? Onko jotain tunteita, joihin esimerkiksi makeaa olen syönyt sen sijaan, että olisin ottanut tuon tunteen syyniin ja tarkistellut sitä? Uskon, että moni tietää sen ihanan fiiliksen, mikä tulee ensimmäisistä suklaapaloista. Jokainen tietää senkin, että se fiilis vain ei ole kestävä. Kestävämpää hyvää oloa voi saada niin monesta muusta asiasta, joka on itselle paljon terveellisempi. Toki nautintojakin täytyy olla, mutta mielestäni tällainen kuukauden mittainen kokeilu itseni kanssa on myös virkistävä kokemus. Sitä huomaa, että sitä suklaata on tunkenut suuhunsa tottumuksesta. Oikeasti sitä ei tarvitsekaan mihinkään.

Pienet, erilaiset valinnat eivät liity pelkästään syömiseen, vaan myös tilanteisiin, ihmisiin ja tunteisiin. Viime aikoina eräs ihminen, jota näen silloin tällöin, alkoi vain jotenkin ärsyttää minua. Tämä ärsyyntymiseni liittyi siihen, että hän oli tökkäissyt egoani sanomalla minulle epäkohteliaasti itse ehkä edes ymmärtämättä sitä. Kun sitten mietin, miten pääsen tilanteesta eteenpäin, koska yhä haluan olla hänen ystävänsä, päätin muutaman ärsyyntyneen viikon jälkeen muuttaa omaa suhtautumistani häneen. Uskon, että hän oli jollain tapaa huomannut väliemme kiristyneen, mutta en usko, että hän oivalsi vieläkään miksi, mutta samaa kireyttä olin havainnoivani hänen puoleltaan. Lopulta aloin suhtautua häneen kuten ennenkin, lämpimästi ja kas, hänenkin suhtautumisensa minuun muuttui kuin taikasauvan iskusta. Tämä pieni päätös ja valinta antoivat meille täysin uuden alun. Toki olisin voinut asiasta puhua hänen kanssaan, mutta jostain syystä toimin toisin. En muistanut, että hänen mielipiteensä minusta ja tekemisistäni on hänen asiansa, ei omani! Aina ei asioita kannata ottaa niinhenkilökohtaisesti, jälkikäteen tämä on helppo todeta.

Jännityksellä odotan, että mitä kaikkea se, että lakkaan tekemästä asioita tismalleen niin kuin olen viime viikot, kuukaudet ja vuodet tehnyt, tuo tullessaan. Tottumus on hyvä renki, mutta monesti huono isäntä. Ajatelkaapas vaikka pariskuntia, jotka ovat vuosikymmenet yhdessä. Riita saadaan aikaiseksi vaikka siitä roskapussista, kuka sen tällä kertaa vie. Viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Lopulta kyse ei ehkä olekaan siitä roskapussista, eikä kumpikaan oikeasti edes haluaisi riidellä. Mutta riitelystä on vain tullut tapa, tottumus, automaatio, riittävän usein toistunut tapahtuma, joka tuntuu jopa lähes luonnolliselta.

Väittelyyn ajautuessakin kannattaa kokeilla ihan uutta asennetta ja reaktiota. Sen sijaan, että alat kiistellä kuka sen roskapussin vie, vastaa vain, että kyllä kulta. Ihmeitä voi tapahtua.

Iloisia terveisiä työhuoneelta korvapuustien tuoksusta. Päivä 17 menossa ja pystyin kieltäytymään ruokakuvausten pullien tuhoamisesta. Hejaheja! Pienillä valinnoilla kohti suuria tuloksia!

Pullanhimossa voi vaikka lähteä kävelylle ja katsoa merelle. Toimii!
Pullanhimossa voi vaikka lähteä kävelylle ja katsoa merelle. Toimii!

 

 

 

Ei stressiä..

Ei stressiä..

…vaan enemmänkin syvää hetkessä olemista. Aloitin uuden viikon ja viikon ensimmäisen työpäiväni siivoamalla työpisteeni. Aikaa siihen ei mennyt kolmea varttia pidempää ja energeettisesti tässä työpöytäni ääressä kököttäessä tuntuu nyt paljon raikkaammalta. Turhat paperit saivat lähteä ja miten aiempaa tehokkaampi vallitseva olotila nyt onkaan. Vielä mietin noita aikakauslehtikasoja, 

Voihan uskomus

Voihan uskomus

Nukuttuani liki 10 tuntia lähes katkeamatonta unta heräsin vapaapäivään! On kyllä huippufiilis, että tänään saan tehdä oikeastaan vain sitä, mitä huvittaa. Toki saan arkisinkin tehdä oikeastaan vain sitä, mitä minua huvittaa – kirjoittaa ja jumpata – mutta tämä päivä eroaakin arjesta sillä, että aikatauluja ei 

Onko ilo läsnä?..

Onko ilo läsnä?..

..sinun arjessasi? Vai onko kaikki samaa harmaata mössöä?

Täällä haipakka jatkuu kolmatta viikkoa enkä ole ehtinyt edes kirjoittaa blogia niin kuin olisin toivonut. Facebook-sivuille olen jotain postannut. Ei siinä mitään, blogin kirjoittaminen ei aiheuta minulle stressiä, enkä edes ole potenut huonoa omatuntoa harvemmasta päivittämisestä. Näin sen pitää mennäkin. Asiat menevät, kuten tarkoitus on. Tämän ja ensi viikon deadlinejen jälkeen kirjoitushommia ei taas ole muutamaa pientä artikkelia enempää. Nyt siis painetaan, kun on töitä. Olen muuten kirjoittanut tämän viikon ihan mielettömän innostavaa joulujuttua! Olen päässyt haastattelemaan siihen ihmisiä, joita olisin voinut kuunnella ikuisuuden. Näin sitä itse oppii koko ajan kaikkea uutta ja innostavaa. Olen myös ohjannut tunteja joka päivä. Luulen, että juuri tuo liikunta on pitänyt minut näin hyvässä vauhdissa. Keho kyllä odottaa lauantaista vapaapäivää, kun ei tarvitse liikuttaa itseään minnekään. En pidä ajatuksesta, että jokin pitäisi ikään kuin ansaita, mutta nyt kyllä tuntuu siltä, että vapaa on ansaittu!

Tiukoista (ja kas, ihan omin pikku kätösin luoduista) aikatauluista huolimatta olen pysynyt ilon puolella. Tämä onkin saanut minut miettimään paljon itseäni ennen. Tämä on saanut myös minut miettimään paljon ihmisiä, joiden kanssa olen esimerkiksi tehnyt töitä tai joskus viettänyt aikaa. Minä ennen kuin myös monet aiemmin ympärilläni olevat ihmiset ovat käyttäytyneet nimittäin aivan päinvastoin stressaavissa ajanjaksoissa kuin minä tällä hetkellä. Kiire ja (liian) tiukat aikataulut ovat tuolloin hukuttaneet kaiken ilon alleen ja ihmisten ulosanti ei ole ollut aina parasta mahdollista. Tuolloin en tuntenut itseäni, en edes miettinyt moista. Menin vain ja porskutin muiden mukana. Mietinkin sitten sitä, että niin moni ihminen antaa itsensä olla huonolla tuulella, jatkuvasti ja vieläpä tuo sitä esiin ihmisille ympärillään. Sitä on niin helppo vedota stressiin, kiireeseen tai väsymykseen, ikään kuin ne antaisivat luvan käyttäytyä sikamaisesti. Viime vuosina olen oppinut sen, että mikä tahansa elämäntilanne on, sen ei tarvitse vaikuttaa omiin tunteisiin tai mielialoihin. Aina emme voi valita olosuhteita, mutta aina me voimme valita, miten me toimimme, millaisia me olemme itsellemme ja läheisillemme, työkavereille, kaupan kassalle, bussikuskille, satunnaiselle ihmiselle, jonka kohtaamme vaikka rullaportaissa. Uskon siihen, että osa heistä, jotka ovat kadottaneet ilon, eivät välttämättä edes huomaa sitä, että iloa ei ole. Oma ankea tunnetila on niin normaali, ettei siihen osaa edes kaivata muutosta. Ei oivalleta, että kaiken sen sekamelskan keskellä voi oikeasti olla iloinen, rauhallinen, tasapainoinen, kiltti itselle ja toisille. Ajatellaan, että kun tilanne on tällainen, se ikään kuin antaa luvan olla itselle ja toisille sitten millainen tahansa. Mutta jos itsestään ei löydä sitä voimaa ja rauhaa, ei sitä löydä muualtakaan. Ja silloin on helppo lähteä mukaan siihen negatiiviseen virtaan, vaikka paljon parempi olo tulisi siitä, että pysyttelisi myönteisen puolella. Ja nyt puhun vain kiukkuisista ja huonotuulisista ihmisistä, en masentuneista tai muuten sairaista. Kaikille toivon joka tapauksessa hyvää.

Toki itsekin vielä tipahtelen aika ajoin draaman puolelle. Pari päivää sitten minua vain rehellisesti otti päähän, mutta ennen kuin olisin antanut tulla täydeltä laidalta, kihisyttelin tunteita itsessäni, päästin suustani pari kirosanaa ja jo helpotti. Uskon täysin siihen, että kun tunnemme itsemme, olemme yhteydessä omaan sisäiseen voimaamme, meitä ei kiinnosta enää se draama, joka ympärillämme tapahtuu. Ihan sama, vaikka pomo sitten aloittaisikin päivänsä avautumalla meille epäreilulla tavalla, työkaveri ei osaisi sanoa huomenta tai kiitos, kanssamatkustajat änkeisivät bussiin kuin se olisi maailman viimeisin ajettava vuoro. Kun oma yhteys on vahva ja toimii, me voimme vain kellua siellä omissa fiiliksissä ja olla sen oman kuplan sisällä ja toivoa näille riitapukareille kaikkea hyvää, rakkautta ja valoa elämäänsä. Itse olen jopa ottanut tavaksi mielikuvitella itseni läpinäkyvän kuplan sisään aina, kun joku lähellä rähisee tai on huonolla tuulella. Sillä ikään kuin suojaan itseäni ja usein jopa koko homma alkaa naurattaa vastapuolta, jos hän on niin läheinen, että voin kertoa, että avaudu sinä vain, minä olen täällä omassa kuplassani.

Ihminen, joka ei tässä hetkessä voi hyvin, pyrkii ärsyttämään muita ehkä tiedostaen tai jopa tiedostamatta. Hän voi purkaa oloaan muihin, mutta omastakin kokemuksesta voin kertoa, ettei se oloa paranna, vaan pahentaa. Siksipä lillun mieluiten omassa voimassani ja olen täysin sinut asioiden kanssa, joita eteeni tulla tupsahtelee. Meidän ei tarvitse olla täällä raahautumassa elämän läpi, oli tilanne mikä tahansa. Me olemme täällä nauttimassa arjestamme.

Vielä kaksi kysymystä: Tekisitkö sinä tänään jotain toisin, jos tämä olisi viimeinen päiväsi? Olisitko sinä tänään jotenkin toisenlainen, jos tämä olisi viimeinen päiväsi?

Ilon kautta! Valoa kohti!

Loppukesä tai varhaissyksy on ollut tosi upea!
Loppukesä tai varhaissyksy on ollut tosi upea!

 

Onnea on

Onnea on

Voisi kuvitella, että tämän viikon jälkeen olisin ollut aivan loppu, mutta ei sentään. Eilen tosin viikon ohjaukset painoivat kehossa ja olo tuntui fyysisesti jyrätyltä, mutta päiväunet ja kunnon happihyppely merimaisemissa pelastivat tilanteen. Illalla pään tyynyyn, kyllä vain, kello 21 kieppeillä, painoi tyyppi, jonka kello oli