Kuukausi: lokakuu 2015

Rosoinen ihminen…

Rosoinen ihminen…

…ja niin epätäydellisen täydellinen. Sellaisia me olemme. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä, niin se vain menee. Kuitenkaan niiden huonojen päivien ei tarvitse määrittää koko elämää ja vaikka välillä tuntuisi siltä, että elämä on ihan paskaa, fiiliksen voi rajoittaa siihen yhteen pieneen hetkeen, tuntiin 

Metsä on melkoinen timantti…

Metsä on melkoinen timantti…

..muttei ainoa timantti. Ooh, postaus sisältää paljastuslinkin uuteen kirjaani. Sen kansi tosin on vielä työversio, mutta taas ollaan askelta lähempänä valmistumista. Arssini on seivattu! Perjantaina uskalsin nimittäin vihdoin tehdä sen, jonka olin antanut odottaa jo tovin. Nimittäin rohkenin laskea tulevan Sisäinen timantti – 365 ajatusta parempaan 

Metsään!

Metsään!

Näin ne ihmisen toiveet iän ja kasvamisen (ei pelkän leveyden) myötä muuttuvat. Jos vielä pari vuotta sitten haaveilin pienistä viikonloppureissuista tai muista matkoista, niin nyt kun sellainen vihdoin alkaa minimittakaavassa ehkä onnistua, ei minua kiinnosta Berliinit, Köpikset eikä New Yorkit. Ainakaan tällä hetkellä. Tiukan työpäivän jälkeen istahdin hetkeksi alas ja mietin, että mitä minä haluan, juuri nyt. Mikä on tämän hetken suurin toiveeni?

Ja mieleeni tuli yksi asia: Juuri nyt tuntuu siltä, että minun on pakko päästä metsään! Vaikka kaupunki- ja kerrostaloihminen olenkin.

Haluan metsään hengittämään puhdasta, raikasta ja kosteaa syksyn ilmaa keuhkoni täyteen. Haluan tuntea puut ja nähdä niiden kymmenet eri värisävyt. Haluan keskelle punaista, oranssia, tummaa vihreää väriloistoa. Keskelle violettia, ruskeaa ja kullansävyjä. Haluan kietoa käteni ikiaikaisen männyn ympärille ja imeä siitä itseeni energiaa. Haluan virkistyä, uudistua ja hiljentyä metsän voiman äärelle.

Ja mikä muka voisi olla ihanampaa kuin kulkea epätasaista, kumpuavaa maastoa, pieniä salamyhkäisiä polkuja ja liukastella kosteilla kallioilla. Lumoutua kaikesta näkemästä. Koskettaa sammalta ja poimia maahan pudonneita lehtiä. Katsoa ympärillä olevaa kauneutta ja hullaantua luonnon monimuotoisuudesta.

Mutta onneksi meillä suomalaisilla on asiat aika hyvin, mitä metsään tulee. Googlasin juuri, että Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen pinta-alasta on metsätalousmaata 78 prosenttia ja vesistöjä prosenttia. Voi pojat, me ollaan onnekkaita!

Mutta kyllä, metsään on päästävä. Ensi viikonloppuna menen, vaikka sataisi kaatamalla. Siihen asti tyydyn ihailemaan ikkunoista aukeavia puita, vihreää nurmikkoa, ohikiitäviä raitiovaunuja.

Muita metsäfiilistelijöitä linjoilla?

Kameran otan mukaan! Syysmetsäkuvat uupuvat kerta kaikkiaan kuvavarastostani.
Kameran otan mukaan! Syysmetsäkuvat uupuvat kerta kaikkiaan kuvavarastostani.
Sisäisen voiman pikkusisko…

Sisäisen voiman pikkusisko…

…todella on täällä ensi vuoden alussa. Nyt olen siitä ihan varma. Huh olen kyllä poltellut kynttilää iloisesti kummastakin päästä ja omaan sisäiseen voimaan keskittyminen on ollut todella tarpeen. Onneksi tiedän, että tämä vaihe kestää enää korkeintaan kaksi viikkoa. Sisäisen voiman pikkusisko, työnimellä Sisäinen timantti – 365 

Aurinkoenergiaa saatavilla!

Aurinkoenergiaa saatavilla!

Vaikka näin iltaisin ja aikaisina aamuina alkaa olla jo mukavan pimeää. Syksyn väriloisto on nyt komeimmillaan, mutta pian se talvi sieltä kuulkaas saapuu ja kotien lämmityksetkin napsautetaan päälle. Jo aiemmin kirjoitin täällä ja täällä tulevasta Helenin Helsingin Kivikon aurinkovoimalasta, jonka rakentaminen on vielä hieman kesken. Kivikon 

Unelma, joka ei jätä rauhaan…

Unelma, joka ei jätä rauhaan…

… sellaisia on. Tiedätkö tunteen? Onko sinulla(kin) unelma, jolta et vain saa rauhaa?

Taas perjantai! Työviikko hurahti taas sitä tahtia, että en voi kuin ihmetellä, mihin kaikki aika katosi. Kun viikossani tuntuu olevan vain maanantai, perjantai ja sunnuntai, haluaisin välillä niin kovasti ne lapsuuden loputtomat kesät takaisin.

Kiihtynyt ajankulu saa minut elämään yhä enemmän hetkessä. Ymmärrän koko ajan lisää siitä, miten turha on junnata vanhan scheissen parissa tai olla liikoja tulevaisuudessa.

Toki kaikkea mukavaa tulossa olevaa tapahtumaa saan fiilistellä, mutta samalla muistan sen, että tämä hetki on tärkein.

Koska eihän siitä synny hyvää, jos vain jatkuvasti eläisi jossain muualla, menneessä tai tulevassa. Sehän kertoo siitä, että ei tahdo hyväksyä tätä hetkeä. Silloin kääntää selkänsä elämälle.

Omalle elämälleen.

Sille arjelle, jota olemme täällä elämässä.

Sitä en halua. Et sinäkään, uskon niin.

Mutta: Koska aika tuntuu kuluvan niin nopeasti, oivalsin myös sen, miten tärkeä on tarttua niihin unelmiin. Muuttaa se haave tavoitteeksi, jolta ei saa rauhaa. Se unelma, joka tunkee kasvoillesi joka kulman takaa. Se haave, josta näet yöllä unia. Sen laittaminen toteen ei tarkoita sitä, ettetkö haluaisi tätä hetkeä.Sitä unelmaa kohti askeleen ottaminen kertoo siitä, että arvostat itseäsi niin paljon, että tahdot itsellesi sopivinta mahdollista, ehkä parasta.

Minä tartuin siihen jo. Otin ensimmäisen askeleen. Sille näytettiin pikkiriikkisen vihreää valoa. Seuraavan parin vuoden aikana haluan katsoa, miten käy. Ja jos haaveeni ei osoittaudu minulle mahdolliseksi, en ainakaan loppuelämääni jossittele, että olisinpa minä ja mitä jos. Jos asia onnistuu, mietin myöhemmin, miten toimia, kun aika on.

Vaikka tiedän jo nyt, kuinka toimisin.

Tarttuisin tilaisuuteen ja kiittäisin itseäni siitä, että annoin itselleni sen mahdollisuuden. Että uskalsin kuunnella sydäntäni. Etten antanut tekosyiden olla esteenä. Että uskalsin yrittää. Että uskalsin ottaa ensimmäisen, sen vaikeimman askeleen. Vaikka elin hetkessä, uskalsin nähdä hetkittäin pidemmälle.

Sillä kaikki järjestyy, jos niin on tarkoitus.

Kun jokin asia tulee sydämestä, sen voi kieltää hetkeksi, mutta lopulta siltä ei voi ummistaa silmiänsä. Koska silloin kun jokin tulee sydämestä, sen palolta ei saa rauhaa, kunnes edes on yrittänyt. Ottanut sen vaikean, ensimmäisen askeleen.

Minä tiedän sen. Minä tiedän myös, että sinä tiedät sen.

Muista, että mikä vain on mahdollista, jos mikään ei ole varmaa.

Ihanaa perjantaita! Ole tässä hetkessä, mutta kuuntele sydäntäsi. Se kannattaa.

Illan lenkkimaisemat!
Illan lenkkimaisemat!
Juhli elämää nyt!

Juhli elämää nyt!

Älä vasta huomenna. Torstaina saa pukeutua juhlahameeseen ja maanantaina voi hyvinkin juoda aamukahvia isomummon kultareunaisesta perintökupista. Emme me ole täällä sitä varten, että elämää saisi juhlistaa vain lomalla, viikonloppuna tai kun kalenterissa lukee niin. Enkä muuten ole koskaan kuullut kenenkään väittävän, että flunssan tullen en 

Olutta ja uusia kokemuksia!

Olutta ja uusia kokemuksia!

Milloin sinä teit jotain viimeksi ensimmäisen kerran tai rohkenit poiketa tutuilta poljetuilta poluiltasi? Viime viikko oli monessa suhteessa erikoinen viikko, mutta hyvällä tavalla. Tuli tehtyä täysin uusia asioita ja katsottua vanhojakin hommia eri kulmasta kuin mihin olen tottunut. Useammin kuin kerran yllätin itsenikin: Tiistaina juoksin 

Jännittämisestä voi päästä eroon

Jännittämisestä voi päästä eroon

Kyllä, ihan oikeasti voi!

Oletko sinäkin jännittäjä? Minä olen ollut. Mutta hyvä uutinen tulee tässä: en ole enää ja sinäkin voit päästä eroon jännittämisestä.

Toki ennen jotain itselleni uutta tilannetta vatsassa saattaa kipristellä hieman, mutta koen, että se on jotain, joka ajaa minua kohti parhainta mahdollista suoritusta ja kuuluu uuteen asiaan. Pieni jännitys siis on hyvästä. Mutta sellaisesta kaiken energian vievästä, vatsan ympäri kääntävästä jännittämisestä voi päästä yli, kun vain tarpeeksi altistaa itseä ja uskaltaa tehdä valintoja, jotka ohjaavat pois sieltä turva-alueelta. On aika sääli, että joskus jännittäminen saa ihmisen toimimaan päinvastoin kuin hän haluaisi toimia. Jännittäminen voi lamauttaa niin, ettei uusia kokemuksia synny, koska niille ei uskalla antaa mahdollisuutta. Uskon kuitenkin, että se, että pitää itseään jännittäjänä, on vain uskomus ja valheellinen ajatus. Se on voinut saada alkunsa pienestä, mutta se on saattanutkin muuttua valtavaksi peikoksi.

Oma uskomukseni itsestäni jännittäjänä kulki kanssani varmasti ainakin parikymmentä vuotta. Olin sitä tyyppiä, joka punasteli ahdistuneena kädet täristen pitäessään esitelmää koulukavereille, joista suurin osa oli hei haloo, vieläpä ystäviäni. Kun jouduin luokan eteen, luulin usein kuolevani siihen paikkaan. En useinkaan muistanut pitämistäni esitelmistä myöhemmin sanaakaan. Lisäksi välttelin viimeiseen asti ihmisten eteen joutumista. Tilanteessa, jossa jouduin esittelemään itseni ryhmässä, en pystynyt keskittymään toisten kertomuksiin ollenkaan. Kädet hikoillen odotin omaa vuoroani ja sanat vain jäivät kurkkuuni kiinni. Joskus tunsin, miten kovaa sydämeni hakkasi ja olin varma, että muutkin kuulivat sen. TUMS-TUMS-TUMS.

Liikunta on hyvä tapa lieventää jännitystä.
Liikunta on hyvä tapa lieventää jännitystä.

Parikymppisenä aloin sitten hikeentyä itseeni ja hankin kaksi ammattia, joissa joudun yhä olemaan ihmisten edessä: sekä liikunnanohjaajana että toimittajana. Ennen ensimmäisiä ohjaamiani tunteja jännitin niin, että jouduin halailemaan vessanpönttöä. Toimittajan roolissakin sain olla ihmisten kanssa paljon tekemisissä, ja saan yhä, kiitos siitä. Pikku hiljaa aloin tulla toimeen jännityksen kanssa, eikä se enää vaikeuttanut arkeani tai ainakaan estänyt elämästä ja kokemasta. Toki punastelin yhä ja teen sitä itse asiassa joskus vieläkin, erityisesti jos olen väsynyt tai stressaantunut, mutta enemmän otan sen yhtenä piirteenäni kuin ongelmana. Jos se jotain häiritsee, niin voi voi. Voihan se kertoa jollekulle epävarmuudesta, mutta uskon kuitenkin ihmisten aistivan todellisen energiani.

Lopullisesti sisuunnuin jännittämiseen sen jälkeen, kun nuorimmaiseni syntyi. Päätin tietoisesti alkaa taltuttaa jännitystä ja aloin ajaa itseäni tilanteisiin, joissa olin esillä muiden edessä, yksin isolla lavalla, täysin suojattomana, itsenäni, ilman mitään, minkä taakse piiloutua.

Luonnossa oleminen vie jännityksen myös. Sitä ymmärtää, ettei mitään hätää ole.
Luonnossa oleminen vie jännitystä myös. Sitä jotenkin ymmärtää, ettei mitään hätää ole.

Ensimmäinen virallinen esiintyminen puhujana oli eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa. Selvisin siitä. Huomasin, että jopa nautin kyseisestä tilanteesta, vaikka se aluksi epämukavalta tuntuikin. Myös ensimmäinen vetämäni ryhmävalmennus jännitti aluksi. Mutta siitäkin selvittiin, kaiken kaikkiaan 8 kertaa. Sen jälkeen olen tehnyt lukuisia henkilökohtaisia valmennuksia ja vetänyt täysin yksin neljä viikonloppukurssia. Olen ollut kirjamessuilla ja puhunut radiossa. Olen kertonut kokemuksistani kymmenien ihmisten edessä ja puhunut erilaisissa tilaisuuksissa. Ihmisiä koutsatessani tai heille puhuessani en enää edes muista, että tavallaan olen ryhmän keskipisteenä kaikkien katseiden kohteena. Enkä enää oikein edes muista sitä, miten kovaa ja ennen kaikkea miksi ja mitä joskus jännitin. En jossittele sitäkään, mitä kaikkea jännittäminen esti minua tekemästä.

Kai vain pelkäsin, että mokaan. En silloin uskaltanut tarttua uuteen, kun epäilin kykyjäni selviytyä. Ennen kuin edes olin ryhtynyt toimeen, olin nähnyt itseni tekemässä jotenkin väärin tai nolosti. Ennen kuin olin ryhtynyt toimeen, olin nähnyt itseni muiden silmissä tekemässä väärin. Joskus olin jo kuvitellut katastrofaalisen lopputuloksen ennen kuin olin ehtinyt evääni liikauttaa, sanoa kyllä. Ja sittenpä sitä oli helppo vastata ei, koska kuka nyt haluaisi vapaaehtoisesti mokata. Silloinhan muut nauraisivat itselle. Sitä alkaisi näyttää urpolta toisten silmissä.

Ja ajatteles, kaikki nämä ajatukset ovat ihan vain omassa päässä!

Kun muistaa hengittää, niin hommat sujuvat!
Kun muistaa hengittää, niin hommat sujuvat!

Toki joihinkin työtilanteisiin olen jo niin tottunut, että ne menevät osittain rutiinilla ja olen sisäistänyt sen, että minulla ei ole mitään pelättävää. Esiintymisjännitystä, oli kyse sitten muutamalle sukulaiselle, työkavereille kokouksessa tai täpötäydelle jäähallille puhumisesta, voi hillitä, vaikka tukahduttaa sitä ei kannata, kuten ei muitakaan tunteita. Ensinnäkin itse ajattelen esiintymisestä nykyään niin, ettei esiintyminen tai puhuminen ihmisten edessä ole pakko, vaan jotain, jota itse haluan tehdä ja jolle sydämeni palaa. Koska niinhän se on, jos esiintyminen olisi pakko, se olisi mahdollista lopulta välttää sanomalla ei. Sitä ehkä silloin jonkin verran säästäisi itseään, mutta itseään säästelemällä ei synny mitään uutta eikä kovin luovaa. Uutta syntyy sillä, että tekee asioita, jotka itseä pelottavat ja tekee niitä myös säännöllisesti.

Uskon siihen, että altistamalla itsensä epämukavuuteen ihminen kasvaa, kehittyy ja alkaa löytää itsestään uusia puolia, jopa sitä karismaa, jota ei ole ehkä huomannut aiemmin, mutta joka meissä kaikissa kyllä on. Sinussakin.

Esiintyessä kannattaa myös muistaa, että yleisö joitain yksittäisiä poikkeuksia huomioimatta on esiintyjän puolella ja toivoo, että esiintyjä onnistuu. Ja kun vielä ajattelee, että on esillä antamassa toisille jotain ajateltavaa ja ehkä uusia oivalluksia ja kokemuksia, tilanne tuntuu ainakin itsestäni helpottavammalta. Kun uskon asiaani, onnistun. Itseään vähättelemällä ei pääse pitkälle.

Usein meidän tarinamme itsestämme ja itse luomamme roolit ovat meille turhia taakkoja. Usein ne muodostuvat siitä, miten me luulemme ja kuvittelemme muiden meidät näkevän. Ne ovat yhtä totta kuin uskomukset omissa pääkopissamme eli eivät totta ollenkaan.

Sinäkin pystyt mihin vain, muista se. Pystyt puhumaan vaikka tuhannelle ihmiselle! Oma tavoitteeni on täyttää vielä joskus Finlandia-talo. Saa nähdä, milloin se tapahtuu.

P.s. Ja koska haluan varta vasten altistaa itseäni uusille kokemuksille, minua haastatellaan loppuviikosta telkkariin, vieläpä kielellä, joka ei ole äidinkieleni! Kerron, kun etukäteen purkitettu homma tulee ulos. Pitäkää peukkuja!

Pelko on onnen käsijarru

Pelko on onnen käsijarru

Näin uskon. Ainakin yksi niistä jarruista. Yhtäkkiä keskellä kirkasta syyspäivää se ajatus välähti. Siinä hetkessä tunnistin sen, että paikoin roudaan vieläkin mukanani mennyttä, ikivanhoja tapahtumia, joilla ei tässä hetkessä ole merkitystä, ei arvoa, ei tarvetta. Aika ajoin enemmän, useimmiten onneksi vähemmän, joskus en sentään ollenkaan.