Kuukausi: huhtikuu 2017

Oppiläksyjä elämässä vol miljoona

Oppiläksyjä elämässä vol miljoona

Tiedätkö miten typerä olo tulee, kun punnitsee tomaatteja, valittelee mielessään käsivaivaa ja huomaa, että kanssapunnitsijalla ei ole toista kättä ollenkaan! Ah elämän oppiläksyjä. Huumori alkaa loppua sään suhteen! Mutta koska edes pyrin olemaan valittamatta, olen vain tyytynyt vähän päivittelemään tuota marras-joulukuista keliä. Tosin pari kertaa 

Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei?

Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei?

Taas mietin ystävyyssuhteita. Olisipa enemmän aikaa ja jaksamista ihmisille, mutta joskus myös rohkeutta päästää irti. Emme voi kukaan miellyttää kaikkia, joskus elämäntilanteet yhdistävät ja joskus ne erottavat. Elvyttääkö kesken jäänyt ystävyys vai ei? Siinä vasta pulma.  Onneksi sentään en ole poltellut siltoja enää vuosiin, mutta 

Juoksukuulumisia!

Juoksukuulumisia!

Juoksukuulumisia pitkästä aikaa!

Tukholman maraton sekä HCR lähestyvät ja juoksua on vähemmän plakkarissa kuin mitä ajattelin juoksevani tuolloin tammikuussa, kun tein päätöksen noihin tapahtumiin osallistumisesta. Niin moni asia, kuten työt, haittavat harrastamista! Iltaisin lähden mieluummin kuusivuotiaan kanssa pyöräilemään kuin juoksemaan yksin, mutta ajattelin tällä viikolla kokeilla, voisiko kuusivuotias pyöräillä ja minä juosta. Voi olla, että jään lapselle kakkoseksi, sen verran vinhaa vauhtia hän polkee pikkupyörällään.

Ostin Stadiumista uuden juoksutakin! Se piristi kummasti.

Mutta niin se taas nähdään, että elämä voi tulla tielle eikä kaikkea vain ehdi, kun on lapsia, päivätyö, pari lisäduunia ja monenlaista muutakin aktiviteettia sen ohella. Plus että olen halunnut pitää salitreenin ja joogan arjessani mukana ihan siksikin, että ehkäisisin niiden avulla rasitusvammoja ja saisin vastapainoa kuitenkin liikkeenä monotonisella juoksemiselle.  Siltikään en toivo sitä, että olisin rikas sinkku, joka voisi vain juosta, hahahaha!

1-2 lenkkiä viikossa

Sentään kerran pari viikossa olen käynyt pinkomassa. Harjoittelen yhä hitaasti ja matalilla sykkeillä juoksemista. Olen oppinut, että inhoan mäkiä, niin ylä- kuin ala. Toistaiseksi pisin lenkkini on 17K ja risat. Puolikkaan juokseminen ei minua siis hermostuta ollenkaan, vaikka pakko sanoa, että muutin juuri aikatavoitettani kahdesta tunnista kahteen tuntiin ja 20 minuuttiin, sillä tarkoitus ei ole lyödä ennätyksiä, vaan ottaa HCR pitkänä lenkkinä ennen maratonia.

Maratonissakaan minua ei huolestuta se, että kunto loppuisi kesken, mutta erilaiset pidemmän juoksurupeaman aikana ilmaantuvat mahdolliset lonkka- ja polvivaivat arveluttavat. Kenkien suhteen olen nyt ollut nirso. Minulla oli testissä yhdet uudet, On Runningin Cloudflow-tossut. Mutta niinpä vain palasin juoksemaan vanhoilla Adidaksillani. Ne tuntuvat jaloissa mukavimmilta eikä edes noiden hieman pidempien lenkkien aikana ole tullut mitään kolotuksia.

En edes tiedä, mitä painan juuri nyt

Vaaka on jumiutunut paikalleen, mutta tunnen, että keho kiinteytyy, eikä itseni punnitseminen ole vakio, vaan enemmänkin poikkeus. En edes tiedä, mitä painan juuri nyt. Suurin syy kiinteytymiseen toki on sen pintapuolinen tarkkailu, mitä suuhuni laitan. Viime viikot testasin henkisestä painonhallintatreeniä, josta omaksumani ajatukset pitävät sitkeästi pintansa. Vielä en ole sortunut kovasti hotkimaan, vaikka kaltaiseltani paikoin malttamattomalta tyypiltä ruokailun hidastaminen vaatii totaalisen paljon kärsivällisyyttä, hengittelyä ja jalkapohjien fiilistelyä.

Keho kaipaa lempeää starttia lenkille

Juoksu siis sujuu, eikä tunnu pakkopullalta. Useimmiten juokseminen alkaa kuitenkin tuntua todella kivalta vasta ensimmäisen 5-10  kilometrin jälkeen. Otan sen myönteisenä juttuna ainakin maratonia ajatellen. Toki olen huomannut, että lenkkarit jalkaan ja lenkille –ajatukseni ei enää toimi samoin kuin vielä viisi vuotta sitten. Tuntuu nimittäin siltä, että kehoni kaipaisi hieman lempeämpää starttia ja ehkä jopa sitä lämmittävää kävelyä ennen lenkkiä. Nykyään huomaankin kaikenlaiset kiristykset kropassani ihan eri tavalla kuin ennen.

Pitkästä aikaa varasin hieronnan alakropalle. Pari viime viikkoa olen myös rullaillut foamrollerilla joka toinen päivä erityisesti reisien ulkosyrjää pakarasta alaspäin. Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni, että olen oppinut sen verran, että pidän kehonhuollosta parempaa huolta kuin joskus aiemmin.

Kunhan ekasta maratonista selviän, luulen, että se voi saada jatkoa. Aikatavoitteet eivät ole itselleni tärkeintä, vaan koko tämä matka. Uskon, että pitkän matkan juoksemisesta saa aikaan onnistumisen iloa, jota ei saa muualta. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kokemaan, millaista kehon ja mielen yhteistyö on pidemmällä juoksumatkalla.

Mites sun treenit sujuvat? Onko tapahtumatavoitteita? Entä muita HCR:ään tai Tukholmaan lähtijöitä?

Jenny

Lue myös:

Hoitotyötä sydämellä

71 päivää ekaan maratoniin!

Uskallatko lakata häpeämästä?

Tässä erään 11 kilsan jälkeen. Hyvä fiilis.
Hoitotyötä sydämellä

Hoitotyötä sydämellä

Kun työpäivän jälkeen lähtee vielä blogikeikalle ja tapaa kohteessa muun muassa vetreän 96-vuotiaan, jolla on energiaa tuplasti enemmän kuin itsellä, ei voi kuin kunnioittaa, arvostaa ja vähän ihmetelläkin! Kaupallisessa yhteistyössä Suomalaisen Työn Liiton kanssa minulla oli ilo päästä tutustumaan Kaunialan Sairaalaan, jossa sotaveteraaniemme lisäksi hoidetaan 

Miksi tuhlaat energiaa ja ajatuksia asioille, joita et halua?

Miksi tuhlaat energiaa ja ajatuksia asioille, joita et halua?

Miksi tuhlaat energiaa ja ajatuksia asioille, joita et halua? Kysyin itseltäni eilen illalla. Kun viimeiset kolme viikkoa treenasin mieltäni Weightfulness.com-harjoitteiden parissa, oivalsin sen, miten paljon olen viime aikoina keskittynyt ajatusteni kanssa siihen, mitä en halua. Jälleen kerran. Olin takertunut huolehtimiseen ja murehtimiseen sen sijaan, että olisin 

Kaunista ja vihreää – aloittelevan viherpeukalon uusi lempikirja

Kaunista ja vihreää – aloittelevan viherpeukalon uusi lempikirja

Jos en olisi uskonut vielä pari vuotta sitten sitä, että alan innostua retkeilystä, enpä olisi uskonut myöskään hullaantuvani viherkasveista! Mutta niinpä vain aloitteleva viherpeukalo itsessäni löysi uuden lempikirjan: Viimeisen parin viikon ajan olen iltaisin ennen nuhahtamista hypistellyt Sanna Raskun Kaunista ja vihreää -teosta (WSOY 2017). Myös Sannan Kukkala-blogi on inspiroivaa luettavaa, sen tosin korkkasin vasta eilen.

Hahhhaa, onneksi en kirjoita sisustusblogia. Kerniliinassa on lapsen piirtelyn jäljiltä tussia!

Kirja auttaa ainakin tällaista kasvinoviisia hyvin alkuun. Suunnittelen jo täyttä häkää lasitetun parvekkeemme kesäsisustusta. Tänä vuonna aion tehdä kookkaasta lisätilasta vehreän kaupunkipuutarhan. Kun neljä ihmistä viettää aikaansa kolmiossa, on lisätila ihan tervetullutta. Vaikka teiniä ei tosin paljon kotona näykään treenien ja muiden menojensa vuoksi.

Alunperin tilasin kirjan siskolleni lahjaksi, mutta hän saa nyt odottaa omaansa hetken. Kun sitten avasin kirjaa paketista, sen viehättävä ulkoasu alkoi houkutella. Upeat valokuvat ja inspiroiva taitto innostivat selailemaan kirjaa ja niinpä aloin lukea tekstiä myös kohdista, jotka eivät ole itselle niin ajankohtaisia. Huomasin, etten haluakaan luopua siitä! Siskolle on tilattava uusi kappaleensa.

Itselle parveke- ja kotiosio ovat ne kiinnostavimmat, mutta kirjassa opetetaan ajattelemaan vihreää uudella tavalla myös puutarhassa. Sitä osiota ajattelin hyödyntää tulevaisuudessa kesäpaikassamme. Haaveilen oman kasvihuoneen rakennuttamisesta. Olisihan se mielettömän hienoa hipsutella kesällä tuohon kosteaan pieneen tilaan sanomaat huomenet kaikelle elävälle ja poimimaan tuoreet tomaatit ja yrtit aamupalaleipien päälle.

Viime kesänä ostin tomaattipuun kaupasta, ja se teki kesän aikana kokonaista kuusi pientä tomaattia! En tiedä, miltä ne maistuivat, sillä kuopus ne huomattuaan ehti aina popsia ne suuhunsa innoissaan.

Kirja on todella innostava.

Kirjassa on paljon hyviä ohjeita

Itse innostuin myös siitä, kun Sanna kertoo, että leikkokukkia voi kasvattaa suurissa ruukuissa. Parvekkeellemme mahtuisi myös laareja, joissa leikkokukkia voisi kasvattaa siemenistä ja siirtää sitten maljakkoon ihastuttamaan eloa. Yksi suuri haaveeni eli se, että kukkia on oikeastaan aina maljakossa ruokapöydällämme, on toteutunut. Pitäisi useammin kimpun ruokakaupasta nappaamisen sijaan vierailla kukkakaupassa ja ostaa vaikka yksi suuri kukka. Odottelen tällä hetkellä kovasti pionikautta, eikö niitä saakin jo toukokuussa?

Kesällä myös nämä nykyiset viherkasvini, jotka toistaiseksi ainakin näyttävät pysyvän hengissä, pääsevät parvekkeelle ulkoilemaan. Päivittäin seuraan erityisesti peikonlehteni kasvua, ja se on saanut viimeisen parin kuukauden aikana lisämittaa hienosti. Se on kääntänyt lehtensä kohti valoa, joten ne taputtelevat hauskasti ikkunaa. Peikonlehti oli pitkäaikainen haaveeni. Seuraavaksi aion hankkia kilpipiilean, jonka Sanna kirjoittaa olevan trendikäs. Minkäs sille voi, että surffaa trendiaallon harjalla, kröhöm!

Parvekkeelle ja sisätiloihinkin sopisi muutama amppeli, joista voisi laittaa roikkumaan vaikka pullojukan ja jonkun kaveriksi. Toistaiseksi pullojukka koristaa teinarin meikkipöydällä. Myös mehikasvi- ja kaktuskokoelmat innostavat. Eilen ihmettelin kirjan  ilmakasveja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, ne eivät tarvitse multaa! Ja tänä aamuna kun avasin sähköpostini, olin saanut kutsun Living with Airplants -kirjan julkkareihin. Maailmankaikkeus selkeästi haluaa, että kasvi-innostukseni voi paksusti!

Kirja on paitsi kaunis, myös käytännöllinen. Se sisältää niin tietoa kasveista kuin kastelu- ja muitakin vinkkejä runsaasti. Suuresti minua innosti ohje, kuinka saada avokado kasvamaan siemenestään. Enpä ollut ajatellut koskaan, että sen voi laittaa kasvaessaan myös nuokkumaan koristeeksi lasipullon suulle siemenensä varaan. Hauska idea!

Tämä kesä on se kesä, kun tuon puutarhan parvekkeelle! Ja siinä aion käyttää Kaunista ja vihreää -kirjaa apunani. Suosittelen teosta lämpimästi ainakin itseni kaltaisille viherpeukaloille, joilla on vähänlaisesti kokemusta kasveista ja niiden hoivaamisesta.

Vehreää torstaita!

Viherkasvihulluus on tullut jäädäkseen, näin epäilen.
Vihreä ON kaunista!
Miksi elämä tuntuu tahmaiselta, vaikka kaikki on hyvin?

Miksi elämä tuntuu tahmaiselta, vaikka kaikki on hyvin?

Mikä on se, mitä olen yrittänyt viime viikkoina hallita? Miksi elämä tuntuu tahmaiselta, vaikka kaikki on hyvin? Mikä on se alitajuinen pelko, josta en saa otetta, mutta joka tuntuu olevan tuolla jossain vain vähän näkökenttäni ulkopuolella? Tunnen, että se tunne estää minua olemasta täysin onnellinen ja iloitsemasta 

Päiväretki Porkkalanniemeen – todellakin jatkoon!

Päiväretki Porkkalanniemeen – todellakin jatkoon!

Oletko käynyt Porkkalanniemessä? Suosittelen, se on käymisen arvoinen mesta. Ainoa pikku miinus on hyvin mutkainen tie perille. Jos kärsii pahoinvoinnista autossa helposti, voi tulla oksu. Vaikka vielä jokunen vuosi sitten kirjoitin, etten ole retkeilijätyyppiä, viime aikoina on ollut suoranainen pakko päästä metsään ihan vain nuuskuttamaan 

Rääkkitreeni vaihtuu yhä useammin lempeämpään liikuntaan

Rääkkitreeni vaihtuu yhä useammin lempeämpään liikuntaan

Rääkkitreeni vaihtuu yhä useammin lempeämpään liikuntaan, joka palvelee sen hetkistä tilannettani, kyseistä päivää ja fiiliksiäni paremmin. Ei ole mitään järkeä riehua itseä fyysisesti piippuun, jos muu elämä stressaa tai ei saa jostain syystä nukuttua. Hassua, miten oma suhtautumiseni liikuntaan on muuttunut ikävuosien ja kokemuksen myötä.

Olen hullaantunut tähän testissä olevaan Suunnon uusimpaan Spartan-kelloon, joka mittaa sykkeen ranteesta!

Mietin itseäni parikymmentä vuotta sitten, kun olin juuri saanut esikoiseni. Vaikka olin silloin jo äiti, niin aika monen asian, kuten liikunnan suhteen olin kovin naiivi ja yksioikoinen. Tuolloin ainoaa oikeaa kunnon liikuntaa oli mielestäni se, kun sai jumpata itsensä hikeen ja hengästymiseen verenmaku suussa. Mielellään pari kolme tuntia kerrallaan, kiitos.

Juoksukin on muuttunut. Ennen pingoin huomattavasti kovempaa. Nyt osaan nauttia siitä rauhallisesta tahdista ja vieläkin voisi vähän hidastaa.

Huolimaton kehonhuolto kostautuu 

Kehonhuolto tuli tuolloin hoideltua siinä sivussa lähinnä ryhmäliikuntatuntien jälkeisinä muutaman minuutin venyttelyinä. Aika pitkälle sillä linjalla pääsinkin, sillä vasta joitain vuosia sitten kehonhuollon vähyys ja silloinen juoksulenkkien ja yksitoikkoisen treenin suuri määrä kostautuivat juoksijan polvi -vaivalla. Suutarin lapsilla oli tietoa, mutta ei kenkiä! Tuntuu muuten, että aika monen asian suhteen olen edennyt juuri noin omassa elämässäni. Vaikka olen tiennyt, olen tehnyt toisin. Wonder why?

Ikävästi muuten tuon polvivaivan tapainen muistutteli muutamassa kohdin eilisellä pitkällä lenkillä, mutta ehkä se oli vain maailmankaikkeuden kutsu kaivaa esiin foamroller-rulla sekä venytellä enemmän, vaikka olen juossutkin vain noin kerran viikossa. Niin sitä ihminen oppii ja unohtaa. Juoksijan polvi -vaivaa kuntoutin nimittäin liki 10 kuukautta. Ei koskaan enää, toivotaan!

Onneksi opin arvostamaan kehonhuoltoa

Mutta jos sitä ihminen kasvaa ja kehittyy monessa, niin myös liikunnan suhteen. Tuolloin 18 vuotta sitten, kun aloittelin liikunnanohjaamista, tykkäsin vetää  asiakkaille niitä räkä poskella -tunteja. Vasta huomattavasti myöhemmin oivalsin kehonhuoltotuntien merkityksen, ja sen, että siinäkin saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Hyvän harjoituksen itselle, samalla kun ohjaa muita. Viime aikoina en olekaan ohjannut kuin niskaselkätuntia, joka sekin jää nyt kauden loputtua oman harrastamisen takia. Tammikuussa uudelleen löytämästäni joogasta on onneksi ollut myös apua eikä salitreenikään ole tehnyt hallaa. Liikkuvuus on parantunut ja ryhti, joka romahti kasaan yhtä aikaa lihomisen kanssa, ehkä palautuu vielä jonain päivänä.

Jos jo joitain vuosia sitten löysin hyötyliikunnan ja aloin arvostaa arkiaktiivisuuden merkitystä niin painonhallinnan kuin ihan perusjaksamisenkin kannalta, niin nyt avautui jälleen uusi portti meikäläiselle. Kuusivuotias nimittäin oppi polkemaan pyörällä siihen malliin, että koko maailma tai ainakin rakas Helsinki on avoin alle kymmenen kilometrin säteellä. Tyyppi polkee pitkin pihoja niin, ettei puolijuoksua seuratessakaan pysy perässä. Pitkäperjantaina teimme ensimmäisen yhteisen pyörälenkin ja hissukseen poljimme pari tuntia pitkin Helsingin rantoja, toki pidimme pikku evästauon jäätävässä tuulessa. Aivan mahtavaa!!

Ihan parasta liikkua pyörillä!
Tuntuu, että koko maailma on avoinna.

Rääkille on paikkansa, mutta ei aina

Että jos ennen sitä arvosti sitä rääkkitreeniä ja itsensä piippuun vetämistä, niin vaikka sekin on joskus kivaa ja sillekin toki on paikkansa, niin nykyään tärkeämpää on kuunnella oman kropan toiveita ja esimerkiksi liikkua yhdessä perheen (tai ainakin osan siitä) kanssa. Myös oman kehon arvostus on sitä luokkaa, että kroppaa tahtoo helliä mahdollisimman monipuolisella liikunnalla ja huoltamalla jäseniään. Sitä ei enää ajattele ennätyksiä, vaan enemmänkin hyvän peruskunnon ylläpitoa. Myös tasapainotreeni, koordinaatiota kehittävä liikunta ja sairauksien ehkäisy on nykyään omien liikuntamotivaattorien kärkipäässä. Ja sitä jo itsensä näkee liikkuvaisena mummelina, joka jaksaa vaikka mitä! Uskonkin, että valintojen tekeminen nyt auttaa itseä sitten vaikka 40 vuoden päästä. Kuulostan todella keski-ikäiseltä, mutta olkoon sitten niin. Jos itselleen voi tehdä hyvää, kannattaa sitä tehdä, ihan kyllä tätäkin päivää varten eikä pelkästään eläkevuosia ajatellen.

Tämän viikon treenit pitivät sisällään niskaselkä-tunnin, Build N’ Burn -testauksen, salitreenin pt:n kanssa ja 17,1 kilsan juoksulenkin. Tänään vielä haaveilen Flow-joogaan menosta, mutta sitä ei ollutkaan, joten sen sijaan runsaasti ulkoilua. Joskus olisin sanonut, että noin vähän liikuntaa (!!), mutta nyt olen sitä mieltä, että erittäin riittävästi ja ah, miten ihanan monipuolista!

Upeaa sunnuntaita! Mites sun liikunnat?

Jenny

Pyöräparkki jäätävässä tuulessa.

Seuraa Vastaisku ankeudelle -blogia Instagramissa, Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa!

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä?

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä?

Entä jos olisimme vähän ystävällisempiä? Ennen mietin usein, mitä voisin tehdä vielä lisää, jotta olisin vähän ystävällisempi ja jotta toiselle jäisi kohtaamisestamme hyvä fiilis. Nykyään toiminta tulee kyllä niin jostain selkäytimestä, ettei tarvitse miettiä. Ei ole tärkeää, mitä itse saa, vaan mitä voi antaa itsestään,