Lyhyestäkin ystävyydestä voi olla kiitollinen
Joidenkin ihmisten kanssa ystävyys säilyy, vaikkei oltaisi tekemisissä vuosiin. Toisten kanssa ystävyys taas vaatii jatkuvaa päivittämistä ja silti se uhkaa hiipua. Tiedätkö tunteen? Silti uskon niin, että lyhyestäkin ystävyydestä voi olla kiitollinen.
Sain ystävältäni viestin lauantai-iltana. Siinä luki, että kiitos vielä aamuisesta, olet tosi ystävä.
Mitä tuohon lauseeseen tarvittiin? No enpä tehnyt ihmeitä. Hetken mielijohteesta laitoin aamulla hänelle WhatsApp-viestin, jossa toivotin mukavaa päivää ihanalle tyypille. Se vain sattui osumaan hyvään saumaan, kaverini huonoon aamuun. Meillä on hänen kanssaan tapana viestitellä, kun harvakseltaan ehdimme nähdä. Välillä tapaamisten välillä saattaa olla vuosi pari ja aina jatketaan siitä, mihin viimeksi on jääty.
Paljon ei tarvita, että ystävyys pysyy yllä, myös näinä ruuhkaisina vuosina, kun yhdellä jos toisella on elämässään vaikka mitä. Viesti, tekstari, puhelinsoitto. Kaunis lause, jolla toivotetaan hyvää tai kysymys, että miten menee, mikä meininki.
Kaikki muuttuvat, myös ystävyys
Vuosien varrella ja elämäntilanteiden muuttuessa ihmiset muuttuvat. Sinä, minä ja ystävät. Toki on ihmisiä, jotka ovat olleet elämässä aina, ja tulevat siinä pysymäänkin, vaikka kovin usein ei edes oltaisi yhteyksissä.
Itse olen nyt kolmesti tavannut ystävää, jonka kanssa taukoa oli neljä vuotta. Hänen seurassaan tuntuu siltä kuin mitään paussia ei koskaan olisi ollutkaan. Voisin hyvinkin kertoa hänelle henkilökohtaisiakin asioita ja luottaa siihen, että ne pysyisivät meidän välisinä. Aina se, miten usein tai kuinka tiivis yhteys on, ei kerro kaikkea.
Elämässä uusia ja vanhoja ihmisiä tulee ja uusia ja vanhoja menee. Sellaista se on, osa on vain läpikulkumatkalla. Kuitenkin uskon, että on turha pakolla pitää ihmissuhteita yllä. Jos toista tai itseä ei enää oikeasti kiinnosta eikä aikaa näytä liikenevän yrityksistä huolimatta, antaa olla. Ketään ei voi pakottaa olemaan kenenkään kanssa, ei seurustelu- tai ystävyyssuhteessa. Ja hyvä niin.
Aina tapaamiset eivät ilahduta
Entä sitten ihmiset, joiden kanssa yhteys on, mutta joiden tapaamisesta tulee raskas olo? Olisi mahtavaa, jos voisi sanoa, että kaikilla ihmisillä olisi positiivinen vaikutus omaan arkeen ja elämään, mutta ikävä kyllä näin ei aina taida olla. Mielestäni ei ole yhtään väärin suojautua sellaisilta tyypeiltä, joiden seura tai yhteydenotot tuottavat mielipahaa tai imevät kaiken energian.
On ihan okei lopulta hiivuttaa välejä heihin, joiden kanssa ystävyys tai ihmissuhde on muuttunut yksipuoliseksi. Sinunkaan ei tarvitse aina olla se tyyppi, joka on aina se, joka ottaa yhteyttä. Eikä sinun tarvitse olla aina sekään tyyppi, joka kuuntelee, kun toinen kerta toisensa jälkeen kertoo omista asioistaan eikä koskaan kysy, että hei, mites sulla.
Enkä todellakaan sano, että itse olisin aina ystävänä ollut se loistoyksilö. Olen tehnyt mokia ja oppinut kantapään kautta. Kaikilla meillä on arkensa ja ennen kaikkea erilainen täyte siihen. On ruuhkavuosia, työpaineita, lapsia ja lasten asioita, monenlaista, valvovia vauvoja, parisuhdeongelmia, uupumusta. Aina ei ehdi tai jaksa, vaikka haluaisikin tavata. Silti silloin olisi mielestäni reiluinta sanoa suoraan, että nyt en ehdi tai jaksa, katsotaanko myöhemmin. Ja se pitäisi pystyä kertomaan toiselle ilman pelkoa siitä, että toinen loukkaantuu tai suuttuu.
Ystävät voivat kasvaa erilleen
Kuten sanoin, olen itsekin tehnyt virheitä, mutta olen myös roikkunut ihmissuhteissa, joilla ei ole enää ollut tulevaisuutta. Ihmiset liian harvoin uskaltavat myöntää sitä, että myös ystävyyssuhteissa voidaan kasvaa erilleen, kuten niin hienosti parisuhteista usein todetaan. Se ei ole väärin tai epänormaalia, minun mielestäni se on elämää ja täysin inhimillistä. Toki ei tunnu välttämättä kovin hyvältä kuulla, jos toinen sanoo, etten halua sinua enää tavata. Mutta jokaisella on oikeus toimia, kuten toimii. Sekin on vain hyväksyttävä. Ja usein tällainen tilanne ei ole enää yksipuolinen, vaan kummankin toiveissa.
Ja vaikka kasvaisi erilleen, silti kaikista ihmissuhteista elämässä saa ja voi olla kiitollinen. Myös niistä, jotka ovat kestäneet vain hetken aikaa, 10 vuotta tai puolet omasta iästä. Kaikelle on aikansa, eikä kaiken tarvitse kestää koko elämää. Silti voi hyvällä mielellä miettiä, että kiitos, että sain tuonkin tyypin tuntea. Ja sitten moikata, kun törmätään, ilman mitään draamaa tai katkeruutta ja toivottaa hyvää jatkoa.
Vai mitä tuumaat? Aurinkoa maanantaihisi.
Lue myös:
Tiia
On kurjaa, että meillä naisilla, ystävyyden loppumiseen ja hiipumiseen liittyy aina pientä henkistä ”draamaa”. Ystävyyden loppu on, kuin pieni avioero ja huonommuuden ja loukkaantumisen tunteita monesti käydään läpi. Kunpa sitä vaan voisi toivottaa toiselle hyvää matkaa ajatellen, ettei kemiat enää kohdanneet, kummassakaan ei ollut vikaa.
Aika auttaa ystävyyden loppumisen suremisessa paljon, silti kohtaaminen kasvotusten voi olla vaikeaa, juuri tuon häpeän takia. Yleensä ystävyyden päättyessä ei keskustella, se vaan joko hiipuu tai päättyy selvittämättömään riitaan. Kaikki jää monesti auki. Onneksi aika auttaa selvittämään ne omat viat sopassa ja kenties joskus jopa huomaamaan, että itsessä ei ollutkaan niin paljon vikaa.
Olen haastava ystävä, sillä minua ei saa yhtään omistaa tai painostaa, vaan ystävyyden täytyy olla vapaaehtoinen tila ja kuten kuvailit, vaikka neljän vuoden tauon jälkeen kaikki on, kuin eilen. Jostain syystä ystävyyssuhteissa joissa saan hengittää, juuri heitä ystäviä näenkin eniten. Olen itse aikamoinen erakko ja viihdyn paljon yksin ja se voi joskus loukata ystävää/ystäviä.
Jennytolet niin ihana tyyppi, etten helposti usko, että sinussa olisi ns. ollut vikaa, vaan ne kemian palaset eivät vaan ole kohdanneet enää. Ihmiset muuttuu ja kasvaa erilleen tai tulee eri kiinnostuksen kohteita, aika ei enää vain riitä. Ystävän voi myös löytää vuosien päästä uudellee. <3 Toivoa on.
Muiskuja, olet ihana. <3
Dora
Hirveän hyvä kirjoitus. Olen miettinyt aika paljonkin näitä asioita ja usein tuntuu että syyttää itseään, tai ettei saisi ajatella ystävistä pahasti. Mutta tuntuu aika kurjalta kun on sellaisia ystäviä, jotka mielellään vuodattavat kaikki asiansa Facebookin messengerissä ilta toisensa jälkeen, eivätkä koskaan edes aloita keskustelua sanomalla ”moi, mitäs sulle?”. Ei kysy kuulumisia, vaan kertoo vain omista asioistaan. Toinen on ystävä, joka on kummilapseni äiti. Kummiuden myötä ystävyys on kadonnut kokonaan ja muuttunut kummitäti-lapsi suhteeksi, jossa minä olen synttäreillä kävijä, lahjojen antaja ja aina se joka ottaa yhteyttä. Kertaakaan ei olla tehty ystävän kanssa mitään kahdestaan sen jälkeen kun minusta tuli lapsensa kummi, käyty missään, kertaakaan en ole saanut korttia tai kysymystä : ”hei, mitä sulle kuuluu”. Olen enää vain kummi, en ystävä. Tuntuu vähän surulliselta 🙁
Emmi
Kiitos Jenny viisaista sanoista. Olen itse kamppaillut paljon sen asian kanssa että olen juuri se joka pitää yhteyttä tiettyihin vanhoihin ystäviin.En tiedä johtuuko siitä että olen lapseton 35v jolla ei ehkä sama elämäntilanne kun mulla ystävilläni..
Kuitenkin olen just sitä mieltä että edes yksi viesti riittää. Ja vaikka ymmärrän arkikiireen en enää halua olla se joka pitää ” ystävyyttämme” yllä. Se on nimittäin tosi raskasta.. Mutta onneksi mulla on ne tusina mahtavia tyyppejä elämässä ja se riittää <3
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Tiia ihanasta kommentistasi, joka myös herätti oivalluksia ja lisää kirjoittamisen aiheita! Mahtavaa viikkoa sulle, mulla on fiilis, että törmätään pian 🙂
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Dora sinulle! Tästäkin sain paljon oivalluksia, lisää kirjoituksia aiheesta tulossa siis. Mukavaa viikkoa sinulle!
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Emmi sinulle! Niin ne elämäntilanteet paitsi yhdistävät, voivat erottaa. Mutta kuten sinäkin sanot, yksi viesti riittää eikä siihen paljon vaadita, minuutin verran ehkäpä.
Ehkä tässäkin mennään ”ikääntymisen” myötä siihen, että laatu korvaa määrän.
Mahtavaa viikkoa sulle!