Keski-ikäisen konttorityöntekijän ahdistus – Minne katosi innostus?
Niin se lentsu sitten iski, kuten usein stressiputken jälkeen itselleni on tyypillistä, vaikka viimeksi olinkin kipeänä viime vuoden helmikuussa. Toki yritin ottaa varman päälle joulun jälkeen ja esimerkiksi vähensin urheiluja, kuuntelin kroppaani ja pääkoppaani, mutta näemmä oli nyt aikani ottaa pieni aikalisä arjesta ja vetäytyä vaakatasossa peittojen alle Netflix seuranani. Tammikuussa on tullut pitkästä aikaa nukuttua todella huonosti, heräiltyä ja valvottua paljon, eikä sellainen selkeästi sovi itselleni. Mutta oikeasti en ole tästä pikku pöpöstä yhtään harmissani, sillä töitä ja treenejä kyllä ehtii tekemään, enkä suinkaan ole korvaamaton. En ole tänään ollut jalkeilla ollenkaan ja ainakin huomisen ohjelma on sama, kuumetta ei ole, mutta räkä valuu, silmät valuu ja olen aivastanut ehkä noin tsiljoona kertaa. Mitä täysipainoisemman levon keholle antaa, sitä nopeammin toivottavasti toipuu ennalleen. Mutta asiaan: Keski-ikäisen konttorityöntekijän ahdistus – Minne katosi innostus?
Netflixiä ekaa kertaa vuoteen
Aamulla ensimmäisenä katsoin Oscar- ja Sundance-palkitun dokumentin Icarus eli Käry. Dokkari alkaa sillä, että kovakuntoinen harrastelijapyöräilijä ja ohjaaja Bryan Fogel haluaa parantaa suoritustaan Alpeilla ajettavassa pyöräkisassa Haute Route. Hän sijoittui ensimmäisellä kerralla 14., mutta oli aivan finaalissa ja ymmärsi, että kärkikymppi oli paljon kovakuntoisempi. Fogel haluaa yltää samaan, tehdä sen kiellettyjen aineiden avulla ja samalla todistaa, että jos hän pystyy siihen, kuka tahansa urheilija voi tehdä samoin eli doupata. Hän saa avukseen venäläisen antidopinglabran johtajan, ja pian dokkarin kulma muuttuukin aika lailla. Välillä oikeasti unohdin katsovani dokumenttia ja luulin (tai toivoin) katsovani elokuvaa ja parituntisen jälkeen olin aivan pöllämystynyt, että mihin tässä maailmassa enää uskoa.
Mitä jos tekisi enemmän asioita, joihin ei suoralta kädeltä uskoisi pystyvänsä?
Sen jälkeen katsoin dokumentin, joka saa ennen kaikkea haluamaan matkustamaan Islantiin, nimittäin Voimailijat eli Fullsterkur-dokkarin. Se ei ollut juoneltaan ihan yhtä vangitseva kuin Icarus ja Voimailijoiden mielenkiintoisimmat osuudet olivat crossfittaaja Annie Doristhottirin haastatteluosiot. Toki oli hauska katsella isoja miehiä nostelemassa hemmetin painavia kiviä, mutta tästä dokumentista sainkin kimmokkeen siirtyä katsomaan uusimman Crossfit Games -dokumentin the Redeemed and the Dominant: Fittest on Earth.
Kaikki ON mahdollista
Se olikin jälleen ihan superviihdyttävä enkä voi muuta kuin ihailla kisaajien motivaatiota, se on jotain todella, todella inspiroivaa ja itsellekin tulee olo, että voi elämässä saavuttaa mitä tahansa, kun vain tekee töitä sen eteen. Jonkin verran seuraan erityisesti australialaisia ja islantilaisia naiskisaajia somessa ja pakko sanoa, että he ovat uskomattoman innostavia. Kyllä huomaa, että he tekevät elämässään juuri sitä, mitä haluavat ja antavat sille kaikkensa tyyliin ”Tahdon vain harjoitella joka päivä ja olla koko ajan parempi” ja ”En ajattele juuri nyt mitään muuta”. En väitä, että tuollainen asenne sopii ihan sellaisenaan itseni kaltaiselle konttorissa työskentelevälle perheenäidille tai olisi edes tällä hetkellä mahdollista, mutta jotain siitä voisi varmasti imaista itseensä ja vähän innostua enemmän elämässä. Olen nimittäin huomannut, että innostuminen on yksi juttu, joka jostain syystä tuntuu olevan välillä itseltäni kadoksissa, ja minä, jos kuka olen ollut aiemmin innostuja!
Toisaalta taas se, miten itse itselleen näkyy, näkyy joskus muille eri tavalla. Se käy ilmi tässä ihanassa Tiian postauksessa, josta suuri kiitos hänelle. Oli muuten kiinnostava uusi tyyppi tuo seikkailujuoksija Jukka Viljanen, joka oli palaverissa katsellut ikkunan takaa oravaa ja todennut, että oravakin on onnellisempi kuin hän, haha, mahtava kela.
Vähän sivuun sieltä kultaiselta keskitieltä
Olen itsekin ollut yhtälailla todella kunnianhimoinen elämässäni aikanaan, ja olen tietyissä asioissa tehnyt lähes kaikkeni, jotta olen saavuttanut haluamani. Toki olen myös polttanut itseni loppuun 10 vuotta sitten (tosin se johtui vaikeasta elämäntilanteesta enemmän kuin suorittamisesta), ja vaikka hyvinkin ymmärrän rajallisuuteni, enkä ole enää samanlainen suorittaja (onneksi) olisi ihana päästä vielä kokemaan se fiilis, kun saa tehdä asioita todellisella sydämen liekillä, olivat ne asiat sitten mitä tahansa, työtä, harrastuksia, you name it. Hieman olen huomannut itseni monessakin asiassa suistuneen liiaksikin turvalliselle kultaiselle keskitielle, ja se suurin palo ja roihu, mikä joskus on ollut, on vähän väsähtänyt, kuten jokunen postaus sitten kirjoitinkin. Mutta tekeepä hyvää pysähtyä ihan ajan kanssa pohtimaan asioita, ja siihen juuri tällainen pakollinen pysähtyminen tarjoaa loistavat mahdollisuudet. Ja sitten uuteen nousuun taas. En tarkoita sitä, että koko ajan pitäisi painaa sata lasissa, mutta välillä sitä voisi haastaa itseään varmasti enemmän ja ehkä jopa poistua useammin sieltä, mikä on itselle tuttua ja ah, niin turvallista. Mitä jos tekisi enemmän asioita, joihin ei suoralta kädeltä ehkä edes uskoisi pystyvänsä? Uskon, että meistä monesta on niin paljon enempään kuin ehkä edes tohdimme ymmärtää. Jää nähtäväksi!
Mahtavaa viikon alkua sinulle! Pysy terveenä!
Jenny
Lue ja laita hyvä kiertämään:
Matka Alpeille on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km
Työmatkajuoksun plussat ja miinukset
Ylikierrostelun rauhoittelua ja haastattelu Fit-lehdessä
Elämänmuutos vie aikaa ja vaatii toistoa – mutta yhtäkkiä huomaa, että kaksi vuotta on kulunut
Uuteen nousuun – löydä energisempi elämä -kirjani on ilmestynyt
Comments are closed.