Ajatuspeliä

Jostain lukemastani kirjasta on jäänyt mieleeni lause, että ulkoiset olosuhteet eivät luo tunnetiloja, mutta tunnetilat luovat ulkoisia olosuhteita.

Olen jonkin aikaa pyöritellyt kyseistä lausetta mielessäni ja yrittänyt ymmärtää sen tarkoitusta. Epäilen sen tarkoittavan sitä, että huolimatta siitä, mitä ikinä tapahtuukaan, valitsemme itse ne tunteet, jotka jokin asia meissä nostattaa. Eli tunteet eivät vain tapahdu. Ja juuri ne valitsemamme tunteet voivat paitsi jumiinnuttaa meidät, ne voivat myös muuttaa asioita.

En tiedä, olenko oikeassa.

Joka tapauksessa omilla tunteilla pelailu on äärimmäisen kiinnostavaa ja innostavaakin. Tunteiden hallitseminen, kokeminen ja erityisesti negatiivisista tunteista irti päästäminen saa olon tuntumaan vahvalta. Bye bye ärsyyntyminen, hauskaa loppuelämää! Heipparallaa pelko ja epävarmuus, te ette oo mun juttuja!

Viime aikoina olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisesti (aineellisesta) asiasta, jonka koen hankaloittavan elämääni juuri nyt. Kaikki järjestyy. Tästä seuraa pelkkää hyvää.

Joskus iskee epätoivo. Olisi niin helppo uskoa siihen, että olosuhteet oikeasti estävät minua toteuttamasta itseäni. Tämän ajatuksen varaan olisikin helppo vetäytyä niin, ettei tarvitsisi ehkä itse enää yrittää tai ainakaan kovin paljoa. No sellainen ei palvele ketään. Ei ainakaan minua. Onneksi fiilis on kuitenkin ohimenevä.

Oikeasti kun tahdon uskoa siihen (ja uskonkin), että kaikki on mahdollista. Tai presidenttiehdokasta lainatakseni: Ihmeitä tapahtuu, kun niitä tehdään.

Ystäväni kerran totesi, että vaikka hän olisi yhtäkkiä sikarikas, hän olisi alkuhuuman jälkeen luultavasti pian lähtötilanteessa eli perusnegatiivinen ellei kykenisi muuttamaan ajatusmaailmaansa. Pelkkä olosuhteiden muuttaminen ei siis riitä, vaan nimenomaan hampaat olisi iskettävä kiinni omiin uskomuksiin, ajatuksiin ja pelkoihin. Jos elää mollissa, niin tilille tupsahtanut miljoona ei varmasti kauaa lämmitä.

Miksi lie toisinaan sitten on niin helppo uskoa omiin valheisiin eli itse keksimiin ajatuksiinsa. Ihan turha edes yrittää. Tää on mun kohtalo ja tässä ollaan. Meitsin kortit on semihuonot, turha odottaa parempaa. Katojoo ei tää kyl nyt lähde täst ollenkaan. Tuttua? Kun mielikuvitus lähtee laukkaan, sitä on vaikea pysäyttää.

Yllä mainittujen sijaan kannattaisi ehkä mieluummin luottaa vaikka kokemukseen. Siis asioihin, jotka ovat oikeasti tapahtuneet. Vaikka siellä on huonoa, varmasti on myös paljon hyvää.

Uskon siihen, että iso osa tuskasta, kärsimyksestä, ärsyyntymisestä tai vatutuksesta on itse rakennettua ja siten itse aikaan saatua. Siis omissa ajatuksissa duunattua. Toki ikäviä ja kammottaviakin asioita tapahtuu ihan oikeasti, mutta omalla suhtautumisella niihin on iso merkitys. Jääkö asiaan jumiin vai pääseekö yli. Katkeroituuko loppuelämäksi vai sureeko tarvittavan ajan, irrottautuu tunteesta ja jatkaa eteenpäin. Valittaako asiasta jatkuvasti sille omistautuen vai ryhtyykö muuttamaan tilannetta. Vaihtoehtoja löytyy.

Ja hei, toisinaan on tehtävä sellaistakin, mihin ei itsekään uskonut pystyvänsä.

Tästä tykkään erityisesti: Joskus on luovuttava ennalta suunnitellusta elämästä voidakseen elää elämää, joka sinua odottaa. (J. Campbell)

Minulla on nyt ihan sellainen olo, että olisi hyvä luopua liiasta suunnitelmallisuudesta ja vain heittäytyä. Iik!

Tässä vielä pikku muistutus: