Elämää se vain on!

No niin, sisäinen rauha on jälleen täällä.

Edellinen postaukseni herätti kommentointia ja esimerkiksi Nelli totesi, että tiettyinä hetkinä hänen(kin) tekisi mieli pyyhkiä persiinsä hienoihin positiivisuuslauseisiin. Mutta että niistä fiilareista huolimatta hän lopulta aina palaa siihen, että on vain pakko jaksaa toivoa, tehtävä parhaansa ja paiskittava töitä sen eteen, että asiat olisi paremmin.

Juurikin näin! Itsekin olen niin monesti jäänyt itselleni kiinni miettimästä, mitä järkeä tässä kaikessa on. Että miksi edes yrittää ajatella myönteisesti, kun toivottuja asioita ei välttämättä tapahdu ja vastoinkäyminen toisen jälkeen kolkuttaa kumminkin ovella. Että miksi ihmeessä sitä edes viitsii toivoa ja uskoa, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa. Että ketä se muka hyödyttää, jos pyrkii ajattelemaan asioita positiivisessa valossa. Miksi vaivautua, wonder why. Ja miksi edes kirjoittaa blogia näistä asioista, heh.

Vaikka suoranaisia yllä mainittuja epätoivon hetkiäkin tulee, itsekin lopulta aina totean, että toimivin ja itselleni sopivin keino on pyrkiä uskomaan siihen, että monessa asiassa on myös hyvää, jos vaikka sitten huonoakin. Positiivisuus eikä onnellisuuskaan tarkoita sitä, että olisi kokonaan vapaa kielteisistä tunteista. Ei todellakaan. Myönteisempi asenne vain ehkä kuitenkin auttaa näkemään niitä epätoivottuja asioita myös muussa kuin pelkästään negatiivisessa valossa. Ja vaikka huonoja päiviä tulee, olen huomannut pääseväni huonoista tunteista eroon paljon nopeammin kuin joskus ennen. Eihän kukaan voi olla loputtomiin hyvällä tai elämänmyönteisellä tuulella. Uskon siihen, että mitä enemmän pakotamme asioita olemaan jonkinlaisia tai yritämme hallita asioita joita vain ei voi hallita, sitä onnettomampia olemme. Mielestäni onkin hyvä hyväksyä, että joskus elämä on ihan syvältä ja sitten taas ei. Sehän siitä juurikin tekee elämää ja elämisen arvoista.

Eli pikku negatiivisuus voi olla ihan ok! Ajattelen kuitenkin niin, ettei negatiivisuutta kannata päästää hallitsemaan liikaa. Huono fiilis alkaa usein pienestä, mutta jää helposti päälle esimerkiksi koko päiväksi. Jos aamulla vatuttaa, koko päivä on niin helppo pilata, eikä siihen edes muita tarvita. Ihan isse siis siihen kykenee.

Ah, esimerkin paikka. Ärsyttävän keskiviikon jälkeen torstaiaamuna heräsin puolikuolleena ohjaamaan aamuseiskan pumppia. Taapero oli herätellyt yöllä ja lopulta olin ”nukkunut” hänen pontevat pullavarpaat naamallani. Kun sitten sain kammettua itseni ylös sängystä vain huomatakseni että kahvi on loppu, olisin helposti voinut pilata oman päiväni, ehkä jopa jonkun toisenkin. Vaikka edellinen päivä oli sujunut huonosti, tein päätöksen, että whatever, vaikka maailma nyt juuri räjähtäisi, en anna sen vaikuttaa itseeni. Tukka pystyssä hyppäsin autoon, viehkeissä jumppatrikoissa hain kahvin huoltoasemalta, purin ärsyyntymiseni kovaan treeniin ja ajoin kotiin. Otin päiväunet. Ja kas, olin kuin uudesti syntynyt.

Ryhmäliikuntaa ohjatessanikin sanon usein kovassa kohdassa, että se, jaksaako treenin tehdä loppuun, johtuu omista uskomuksista. Että vaikka kroppa väsyy, pääkoppa voi valita, että selviää viimeisestä puolesta minuutista. Voi ajatella kyllä tai ei. Suosittelen ensimmäistä.

Sama asia toimii myös asenteen kanssa. Aina voi itse valita, ajatteleeko asioista hyvän vai huonon kautta.

Ja vaikka sitten tulisi juuri se päivä, kun asioista ajattelee huonon kautta, silloinkin voi valita, paisutteleeko asiaa pullataikinan tavoin vai ärsyyntyykö hetkeksi ja katkaisee sitten turhautumisen keskittymällä kivoihin asioihin. Okei, joskus se ärsyyntyminen kestää sen päivän, mutta toista sille ei tarvitse uhrata.

Huononkin aamun jälkeen me päätämme itse, miltä meistä tuntuu loppupäivän. Huononkin päivän jälkeen me lopulta itse päätämme, miltä meistä tuntuu seuraavana päivänä.

Logoterapiailtamassa taannoin kuulin tämän mainion ohjeen, minkä torstaina palautinkin mieleeni.

Kaikki on tarkoituksellista, mennyt ja tuleva. Olen tässä ja nyt, ja se on elämäni tärkein kohta. 

Antoisaa viikonloppua!

Näinikkäästi!