Askeleen lähempänä unelmaa

Mietin tässä tänään, että onpa mahtavaa, että olen pian toteuttanut yhden unelmani. Ja että miten mahtavaa olisi, että te kaikki muutkin innostuisitte toteuttamaan unelmianne! Unelmat kun ovat jotain, jotka helposti jäävät arjessa kaiken muun alle. Ei siinä kuulkaas paljon unelmat päätä pakota kun ajaa ruuhkassa päiväkodille hakemaan lasta viimeisten joukossa syöksyäkseen ruokakaupan kautta kotiin, jossa muu perhe odottaa läsnäoloa ja vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin, kuten missä mun herätyskello on? Mitä me syödään tänään? Hankitaanko me ensi jouluna joulukuusi? Siis minne me lähdetään talvilomalla?

Fiilikset ovat olleet kevyet tällä viikolla kaikesta tekemisestä huolimatta. Olen työstänyt unelmaani töiden ohella, deadline lähestyy huimaa vauhtia. Vielä keväällä kuvittelin, että voisin pitää toimittajan töistä edes muutamia viikkoja puhdasta kirjan kirjoitusvapaata, mutta eihän se perheellisenä onnistu. Kaikki on mennyt kuitenkin erinomaisen hyvin. Olo on kiitollinen.

En ole ollut stressaantunut, vaan olen pystynyt löytämään tielle tulleille esteillekin ratkaisuja. Jos jokin asia on mennyt pieleen, olen kyennyt ajattelemaan, että sen ei ollut tarkoitus tapahtua. Lisäksi olen tehnyt periaatepäätöksen ainakin yrittää pysyä lungina, mitä sitten tapahtuukaan. Teini-ikäisen, esiteinin ja taaperon kanssa siinä tuntuu tosin olevan välillä tekemistä. Ah, rakkaat keskenään nahistelevat tyttäreni. Olen myös päättänyt olla enemmän läsnä ja paikalla, välillä kun tuo työ tunkee ajatuksiin niin voimakkaasti, että edes kotona en tunnu kuulevan tai näkevän mitään. Inspiraation hetkellä inspiraatiota on vaikea estää. Se tulee ja pyyhkäisee kuin pyörremyrsky ja ohittaa kaiken muun.

Ja oikeasti. Mitäänhän ei kannata yrittää, vaan yksinkertaisesti tehdä. Niin kauan kun yrittää tai vain ajattelee yrittävänsä, ei saa mitään aikaan. Kun ryhtyy hommiin ja tekee ne ilolla, niin johan sujuu. Itselläni monesti se aloittaminen on vaikeaa, tulee tehtyä kaikenlaisia sijaistoimintoja sukkalaatikon järjestämisestä lähtien. Mutta kun pääsen vauhtiin, mikään ei estä minua.

Kirjaprojekti etenee siis kohti loppuaan ja voin sanoa, että tämä on ollut aika mieletön matka. Heti kun Tammen ensi kevään kirjoja esittelevä Tammenlehti-katalogi on julkaistu, voin alkaa kertoa kirjastakin enemmän. Moni muuten kuvittelee, että julkaisen elämäntaitokirjan. Sitä se ei ole. Eikä se ole myöskään romaani, kuten itse ajattelin vielä tovi sitten esikoiskirjani olevan. Romaanikässärini on jäissä, enkä edes tiedä, tahdonko sen pariin palata.

Joka tapauksessa ajatus teoksesta nousi päähäni jo noin pikaisesti laskettuna seitsemän vuotta sitten. Vuosi sitten minulle tuli tunne, että nyt se on tehtävä. Aika oli lopulta kypsä ja aloitinkin hommat kahden valokuvaajan Lauran ja Raisan kanssa. Kun saimme kustannussopimuksen, fiilis oli ihan mahtava. Elokuussa minuun iski epäusko, olin valmis nakkaamaan koko projektin ikkunasta ulos. Onneksi tätä fiilistä kesti vain noin viisi minuuttia ja se johtui pitkälti aikataulujen yhteensovittamisen aiheuttamista ongelmista. Minua lohdutettiin, että se on normaali reaktio. Nyt on aika hyvä fiilis, kun viime metrit ovat todella käsillä.

Reilun neljän kuukauden päästä pääsemme hypistelemään oikeaa kirjaa. Ei sitä vielä oikein voi todeksi edes uskoa. Well, ensin työ ja sitten huvi. Jonkun pitänee hommata itselleen Louboutinit ennen maaliskuuta.

Uskon, että olen ollut tämän viikon niin mahdottoman hyvällä tuulella siksi, että olen kovasti työskennellyt ajatusteni kanssa. Yhtäkkiä mieleeni tuli, voiko tämä aina vain jatkuva olotila johtua lauantaisesta yin-joogasta!?

Anyways, olen pyrkinyt ajattelemaan hyvää erilaisista asioista ja ihmisistä. En ole murehtinut raha-asioita, vaan olen miettinyt niitäkin kääntöpuolen kautta keskittyen siihen, miten voisin lihottaa rahapussiani. Emme taaskaan saaneet toivomaamme asuntoa, mutta silläkin lienee jokin merkityksensä, jotain vielä parempaa on siis tulossa.

Vielä hieman pohdintaa siitä, mikä arkikiireiden lisäksi saattaa olla omien unelmien esteenä.

Uskon, että unelmien toteutumisessa ei ole kyse olosuhteista, vaan tahdosta, uskosta ja omasta määrätietoisesta pyrkimyksestä niitä kohti. Ihmeitä tapahtuu, kun niitä tehdään.

Monella meistä on haaveita, unelmia ja tavoitteita, joita emme kuitenkaan edes lähde tavoittelemaan. Usein se voi johtua siitä, että olemme asettaneet itsellemme kuin huomaamatta erilaisia kieltoja. Meillä saattaa olla olettamuksia, tottumuksia ja tapoja, jotka pitävät meitä aloillaan. Uskonkin siihen, että sen, joka tahtoo kehittyä ja oikeasti saavuttaa jotain uutta, sen kannattaa tulkita omia vanhoja tapojaan: miksi teen näin? Mitä siitä hyödyn? Voisinko tällä kertaa toimia toisin?

Kriisitilanne usein sysää ihmistä kohti uutta, mutta jonkin uuden tai unelman tavoittaminen ei vaadi kriisitilannetta. Millä tahansa hetkellä, vaikka juuri nyt, voimme havahtua näkemään asiat toisin. Oletko aina haaveillut kukkakauppiaan ammatista? Anna palaa, olet oman elämäsi arkkitehti! Oletko aina halunnut oppia laulamaan? Mars laulutunneille, siis.

Pelkkä olosuhteiden muuttaminen ei kuitenkaan riitä, vaan nimenomaan hampaat on iskettävä kiinni omiin uskomuksiin, ajatuksiin ja pelkoihin. Mikään ei muutu kuin hetkeksi, vaikka olosuhteet muuttuvat, mutta omat uskomukset eivät.

Sitä vain on niin helppo uskoa omiin valheisiin eli itse keksimiin ajatuksiin. Ihan turha edes yrittää. Tää on mun kohtalo ja tässä ollaan. Meitsin kortit on semihuonot, turha odottaa parempaa. Katojoo ei tää kyl nyt lähde täst ollenkaan. 

Tuttua? Kun mielikuvitus lähtee laukkaan, sitä on vaikea pysäyttää.

Olen tainnut todella jo päästä ajatuksieni työstämisessä plussan puolelle, sillä nykyään ajattelen, oli asia mikä tahansa, että esteitä ei ole, on vain hidasteita.

Mikä vain on mahdollista, kun itse uskoo. Näytä itsellesi, että pystyt!

Pirteää perjantaita!

Ehhehe, tässä on ”ennen”-kuva. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään ”jälkeen”-kuvaa! Pysykää linjoilla!