Ilon kautta…

…on menty tänään perjantaina. Olen iloinnut paitsi itseni takia vielä enemmän parin muun tyypin puolesta. Ja nyt sekin on virallista: puhuminen ihmisten edessä (asia, mitä tutkitusti esimerkiksi suurin osa ruotsalaisista pelkää enemmän kuin kuolemaa) ei tarkoita minulle enää epämukavuusaluetta vaan iloa, riemua, uutta lempeää kokemusta ja jopa nautintoa. Minulla oli iso kunnia tänään aamulla olla puhumassa NLP-Opiston messupäivässä ja aiheekseni olin valinnut kiitollisuuden, joka itselläni liittyy myös vahvasti onnellisuuteen ja ylipäänsä tyytyväisyyteen elämässä. Koska taapero oli viikolla saanut muun muassa silmätulehduksen ja eilisiltana hengasimme Jorvin lastenpäivystyksessä (propsit heille: karu mesta, mutta loistava henkilökunta, joka tekee duuniaan isolla sydämellä!) ja takana oli pari vähäunista yötä, ensin tuntui siltä, ettei ajatus juossut sitten lainkaan. En varmasti muistanut tunnin aikana sanoa sitä kaikkea, mitä olisin halunnut sanoa, mutta olen silti kiitollinen tästä puhujan polkuni toisesta isommasta askeleesta ja tiedän, että olen oikealla reitillä. Saimme lopuksi myös kiinnostavaa keskustelua aikaiseksi ja oloni oli kaikin puolin huippu, kun lähdin takaisin kotiin katsomaan, miten pieni rähmäsilmäni ja ruttunaamani jakselee.

Jota kuinkin hommassa oli kyse tästä alla olevasta. Kopsaan tänne härskisti viime kesäisen kirjoitukseni Hidasta elämää -sivuston Onnen äärellä -blogistani.

Joskus arki haastaa ja silloin minun on vaikea muistaa olla kiitollinen yhtään mistään. Vaikka myös huonona päivänä syitä kiitollisuuteen olisi varmasti kymmeniä ellei satoja.

Eilen meidän huushollissamme oli sellainen päivä. Kun yrittää saada puolitoistavuotiasta syömään ja hän heittää täyden ruokalautasen lattialle kiukuteltuaan ensin puoli päivää joka asiasta, tarvitaan hyviä hermoja. Oloa ei toki helpota se, että taapero nukkumisen sijaan on bailannut taas muutaman yön ja itse tuntee olonsa niin väsyneeksi, että pökerryttää.

Toinen hetki epäkiitollisuudestani muistuu mieleeni muutaman kuukauden takaa: kun istuu rengasrikkoisessa autossa voileipäkakku takapenkillä omalla parkkipaikalla valmiina starttaamaan juhliin jo valmiiksi myöhässä, eikä voi ajaa metriäkään, on juhlatamineissa, liian vähissä vaatteissa ja ulkona sataa kaatamalla, on pakko myöntää, että vaikka kyse on pienestä asiasta, ensimmäinen ajatukseni ei ollut kiitollisuus eikä edes se, että mitä voin tästä oppia. Taisin tirauttaa pienen itkun. Inhimillistä. Aina ei voi olla joustava kuin kaisla myrskytuulessa.

Nämä ovat pieniä vastoinkäymisiä, mutta joskus sellaiset saavat omissa ajatuksissa valtavat mittasuhteet. 35-vuotisen elämäni aikana olen myös kohdannut toivottomaltakin tuntuvia haasteita, mutta ajan kanssa niistäkin on selvitty. Sellaisina hetkinä ei tosin tee mieli kiittää ketään eikä mitään, sitä tahtoo vain käpertyä itseensä ja ahdistua lisää.

Joskus on kuitenkin pakotettava itsensä uskomaan hyvään ja olemaan kiitollinen. Silloin on hyvä tehdä inventaariota siitä, mitä itsellä on. Hyvin voi aloittaa vaikka perusasioista: on terve, voi urheilla, on katto pään päällä ja ystäviä ympärillä. Kun on ollut omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, edellä mainitut asiat alkaa nähdä aivan eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Joskus kiitollisuutta ei tarvitse houkutella esiin, se tuntuu säteilevän sisältä omasta itsestä tuoden mielenrauhaa. Kiitollisuuden hetkellä kokee, että juuri näin on hyvä. Viikko sitten istuin juomassa aamukahvia parvekkeellamme ja kuuntelin lintujen laulua. Tunsin, että paremmin ei voisi olla. Olin onnellisimmillani. Juuri siinä hetkessä oli helppo tunnistaa kaikki se ympärillä oleva kauneus ja asioiden ihmeellisyys. Olin kiitollinen siitä, mitä itselläni on ja mitä ylipäänsä on. Olin kiitollinen aurinkoisesta ilmasta, läheisistä ympärillä, edellispäivän onnistuneesta työtehtävästä, lapsen naurusta, maukkaasta aamukahvista. Koin kiitollisuutta siitä, että saan olla olemassa osana tätä mahtavaa maailmankaikkeutta. Sellaisella hetkellä ei ole tarvetta mennä ja porskuttaa täysillä. Sitä hidastaa, tiedostaa ja todella näkee ja kokee kaiken ympärillä olevan.

Meillä on usein niin monta rautaa tulessa, että pysähtyminen ja kiitollisuuden harjoittaminen unohtuu. Se unohtuu silloinkin toisinaan, vaikka sitä on päättänyt treenata. Itse kirjaan silloin tällöin kiitollisuuden aiheita muistivihkoon. Pyrin myös illalla nukkumaan mennessäni käymään läpi päivän saldoa: mistä erityisesti olen kiitollinen ja mikä olisi voinut mennä toisin. Vaikka takana olisi epäonnen päivä, illalla rauhoittuessa huomaa ne pienet valonpilkahdukset, jotka päivän aikana jäivät huomiotta. Vaikka negatiiviseen on helpompi ja ehkä turvallisempikin tarttua, positiivisia asioita tapahtuu usein kuitenkin enemmän. Toki elämässä on todella stressaavia ajanjaksoja, mutta silloinkin kannattaa kirjata positiivisia asioita muistivihkoon. Erityisesti sellaisena haastavana hetkenä, oli kyse sitten läheisen kuolemasta, avioerosta, työpaikan menettämisestä, lemmikin sairastumisesta tai jostain kevyemmästä teemasta, kiitollisuuden harjoittamisella on hyötynsä. Se että on osannut aikaisemmin iloita pienistä asioista elämässä, antaa edes pienen toivon kipinän hetkeen, kun tilanne tuntuu mahdottomalta.

Ensi kerralla, kun ystäväsi kysyy sinulta, mitä sinulle kuuluu, ethän aloita keskustelua kertomalla asioista, jotka viime aikoina ovat menneet vikaan arjessasi. Yllätä hänet kertomalla asioista, joista olet kiitollinen ja jotka sujuvat. Ala tietoisesti huomioida päivän aikana tapahtuvia hyviä asioita. Sellaisia, jotka tekevät sinut iloiseksi, kiitolliseksi, huolettomaksi ja saavat olosi turvalliseksi.

Kiitollisuus on tunnetila, ehkä jopa elämäntapa, eli paljon enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeän kiitos-sanan ääneen lausuminen. Kun avaan silmäni ja oikeasti tunnustelen, mitä minulla on, huomaan, että elämässäni on paljon hyvää ja minulle sopivia asioita.

Löysin linkin takaa paljastuvan youtube-pätkän jo taannoin. Minulla on tapana palata australialaisen Nick Vujicin mahtavan positiivisuuden pariin aina silloin, kun oma arki tuntuu itsestä raskaalta. Jokaisella meistä on omat murheemme, jotka koskettavat juuri meitä ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on hyvä muistaa, että elämä on nyt. Eikä elämä ehkä olekaan niin vaikeaa, miltä se joskus voi tuntua. Itse pyrin muistamaan sen, ettei tämä hetki ole mikään kenraaliharjoitus. Tätä hetkeä en saa takaisin, en enää ikinä.

On olemassa vain yksi paikka, missä voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt.

Siitä kiitollisena, iloista viikonloppua toivottaen!

P.s. Paitsi että tämä aamu alkoi loistavasti, sain kuulla mahtavia uutisia: kaverini syöpä ei ole levinnyt enempää ja sytostaattihoidot voivat alkaa! Ja toisen kaverini puoliso sai kokonaan puhtaat paperit, hänen kasvaimensa oli hyvänlaatuinen. Jihuuuu!

Kiitollisuuden aihe juuri nyt: tuleva kesä!! Kuva on viime kesältä säteilevältä Korpijärveltä.