Puhdistavat kyyneleet…

..on nyt tihrustettu. Kiitos tsemppauksesta kaikille täällä ja Facebookin puolella. Arvostan!

Näin sitä alkaa pahin pettymys olla ohitse. Eilisen kyllä nieleskelin tiuhaan turhautumisen kyyneliä, mutta nyt on näin ja ensi syksyllä sitten muuta. Joku voi ajatella, että onpa typerää, että aikuinen ihminen itkee moisen pikku asian vuoksi. Itse ajattelin kyynelehtiessäni kuitenkin puhdistautuvani ja päästäväni irti asiaan liittyvistä vanhoista energioista ja tekeväni tilaa uudelle. Heh.

Vaikka juoksemisen lopettaminen toistaiseksi ja maratonin väliin jättäminen eivät olleet todellakaan mieluisimpia päätöksiäni, nyt keskityn kaikkeen siihen muuhun, mikä kropassa toimii ja elämässä muutenkin on mallillaan. Päätöksen tehtyäni olo oli todella helpottunut. Toki lisäksi ajattelin, että voisinpa ensi vuonna tähdätä paitsi uudestaan Berliiniin, saatanpa osallistua myös HCR:n puolikkaalle, mikäli juoksu kulkee. Minähän vitkuttelin lentolippujen hankkimistakin ihan loppuun asti. Näinkö sitä sitten intuitiolla tiesin koko ajan, miten tässä tulee käymään… Järki vain pyrki hanakasti vastustamaan sisäistä ääntä ja sinnikkäästi käskytti kokeilemaan juoksemista kerta toisen jälkeen. Jotain hyvää näen kivustakin olevan. Se pakotti keskeyttämään ennen kuin rikoin itseäni lisää. No, en tiedä puuttuiko intuitioni peliin, eikä minun tarvitsekaan tietää. Ainoa, mistä tässä tilanteessa on hyötyä, on hyväksyä asia. Ja sitten alkaa toimia parhaani mukaan, jotta saan tilanteen fiksattua. Kaikilla kokemuksillamme on tarkoituksensa, olivat kokemukset sitten pieniä tai massiivisia.

Jännityksellä odotan tulevaa osteopatia-hoitoa. Olen joskus aiemmin kirjoittanut Vauva-lehteen jutun osteopatiasta, mutta itselleni henkilökohtaisesti se on aivan uusi kokemus. Muistan, että Vauva-lehden haastateltava seuraavana päivänä viestitti minulle, että vaikka hoitohetkellä ei tuntunut kehossa miltään, seuraavana päivänä olo oli kuin olisi jyrän alle jäänyt. Raportoin omistakin kokemuksistani heti, kun niitä on saatavilla.

Mutta tässäpä tuli taas hyvinkin nähtyä se, että näin ne suunnitelmat muuttuvat eikä elämä saatika edes oma keho tai terveys ole suinkaan omassa hallinnassamme tai kontrollissamme. Koko ajan tapahtuu asioita, joita me emme voi muuttaa, mutta jotka muuttavat meitä. Kun kaikki toimii, oli kyse sitten niin fyysisistä asioista kuin vaikka aineellisista, sitä on helppo tuudittautua siihen, että se olisi jotenkin itsestäänselvää että no tietty kaikki toimii, olen liki voittamaton. Sen sijaan kannattaisi vain olla tyytyväinen ja nauttia terveydestä! Nautitaan myös liikuntakyvystä! Nautitaan siitä, mitä meillä kullakin on. Välillä muuten on todella jännittävää miettiä näitä omia polkujaan, siis sitä, mikä kaikki on johtanut juuri tähän hetkeen ja mitä sitten seuraavaksi voi tapahtua. Yhä useammin itselläni on muuten helpompaa tyytyä siihen, että tilanne nyt on se mikä on, ilman, että minun täytyy tietää miksi se on sellainen. Koska lopulta, kun jokin asia on jo tapahtunut, se on tapahtunut. Mikään selitys ei lopputulosta useinkaan muuta.

Ikävät asiat, eli asiat, jotka menevät eri lailla kuin me itse tahdomme tai ehkä ennen kaikkea eri tavalla kuin egomme tahtovat, voi ottaa joko kiukuttelun kohteena tai sitten ne voi hyväksyä. Toki hyväksymistä saa edeltää pieni kiukkuvaihe, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, yksi hajonnut polvi on lopulta aika vaatimaton murhe tässä maailmassa. Kun polkuni ei vie Berliiniin, tiedä mitä muuta jännittävää minua sen sijaan odottaa. Jää nähtäväksi, mutta olen todellakin valmis ja iloisesti vastaanottavainen.

Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, siitä minua muistutettiin viimeksi tänään aamulla, pyytämättä ja yllätyksenä. Ei unohdeta sitä.

Iloista keskiviikkoa!

Sillä lailla! (Kuva: Pinterest)