Pari sanaa rakkaudesta

Ystävänpäivän kieppeillä eräs vasta rakastunut ystäväni kysyi minulta, mitä ajattelen rakkaudesta ja kuinka paljon koen omassa elämässäni olevan rakkautta. Ihan hämmennyin, kun aloin asiaa miettiä. Ensinnäkin halusin tietää, mitä ystäväni rakkaudella tarkoittaa. Jos hän tarkoittaa romanttista rakkautta, niin valitettavasti sellainen tai edes toisen aikuisen huomiointi pikkulapsiperheessä jää väistämättä vähemmälle. Kuopus kun on siinä iässä, että hän haluaa olla keskipisteenä ja välillä tuntuu olevan mahdotonta edes saada keskustelua aikaiseksi, koska heti jaloissa kiehnää huomiota hakeva kolmevuotias. Nyt on näin ja sitten tulee taas toinen elämänvaihe.

Kun mietin tätä rakkausasiaa, huomasin, miten käsitykseni rakkaudesta on muuttunut näinä viime vuosina. Ajatukseni rakkaudesta on laajentunut huimasti ja se on todellakin helpottava tunne. En enää ajattele sitä, kuinka paljon itse saan rakkautta osakseni, vaan enemmänkin ajattelen asiaa sitä kautta, kuinka paljon itse voin rakkautta toisille ihmisille antaa esimerkiksi olemalla ystävällinen tai tekemällä toisille palveluksia, joista heille tulee hyvä mieli tai auttamalla muita niillä keinoin, mitkä itselleni ovat mahdollisia. Ja esimerkiksi tämä blogini on oivallinen keino jakaa rakkautta juuri sinulle! Omiin ”rakkauskokemuksiini” on kuulunut myös takertumista toiseen. Olen yrittänyt eheyttää itseäni toisen ihmisen kautta, vaatinut hänen täyttävän kaikki odotukseni ja tekevän minut onnelliseksi. Olen odottanut toiselta sitä, että hän tekee oloni turvalliseksi olemalla sellainen kuin olen hänen halunnut olevan. Jälkikäteen näen kirkkaasti, miten epätoivoista tuollainen ”rakkauden” tavoittelu onkaan ollut. Kukaan muu ei voi antaa meille rauhaa, ikinä. Rauha, rakkaus, turvallisuuden tunne ja vaikka sitten onnellisuus löytyy jokaisesta meistä itsestä. Kehenkään toiseen ei voi takertua ja odottaa, että toinen pelastaa. Toisaalta no regrets, sillä kaikki nuo polut on minun ollut pakko kulkea. Ilman niitä en ajattelisi nyt näin tai edes istuisi tässä enkä olisi sama ihminen.

Mielestäni ajatus rakkaudesta vain asiana, joka kuuluu parisuhteeseen tai että se on vain asia, jota vanhempi kokee lastaan kohtaan ja toisinpäin, on mustavalkoista. Parisuhteessa ihastumisen tunne on ihana, mutta minä en koe sen vielä olevan rakkautta. Itse ajattelen ihastumisen tunteen olevan yhtä harhaa kuin vaikkapa täydellisyys. Rakkautta on taas se, kun haluaa jakaa elämänsä ja arkensa toisen ihmisen kanssa, silloinkin, kun ihastuminen on jäänyt jo kauas taakse. Mieleeni pongahti myös muutaman vuoden takainen keskustelu toisen ystäväni kanssa. Olimme hänen kanssaan kohteliaasti eri mieltä siitä, onko ehdotonta rakkautta olemassakaan. Ystäväni mielestä rakkaus ketä tahansa kohtaan oli jollain tapaa riippuvaista ajatuksesta, että siitä itse hyötyy tai saa jotain kuin myös että auttaminen on itsekästä, jos sillä haluaa itselleen(kin) hyvää mieltä. Itse en näe siinä mitään pahaa, että auttamisesta tai rakastamisesta tulee itsellekin hyvä fiilis.

Se, että huomioi toisia ihmisiä, on rakkautta. Se, että välittää toisesta, on rakkautta. Se, että tarjoaa apuaan, on rakkautta. Se, että on läsnä toiselle, on rakkautta. Se, että haluaa toiselle hyvää, on rakkautta. Se, että antaa toisen olla sellainen kuin on, on rakkautta. Oli kyse sitten tutusta tai tuntemattomasta.

Namaste! Ihanaa ystävänpäivää!

Amen! (Kuva: Pinterest)