Onnen(i) salaisuus

Eilen minulla oli aamulla hetki luppoaikaa ja suuntasin kävelylle Hietaniemen hautausmaalle. Kirpsakassa syysilmassa kävellessä mietin sitten onnea ja sitä, miten oma näkökantani onneen on muuttunut. Kun aikanaan aloin onnea metsästää, kyllä, metsästää ja lähes pakkomielteisesti, olin ollut kauan onneton ja halusin olla onnellinen. Siinä vaiheessa olin ymmärtänyt onneksi sentään jo sen, että jos haluan kokea omasta mielestäni parempia tunteita ja olla sitä kautta onnellisempi, minun itseni on muututtava ja tehtävä muutoksia elämässäni. Naivisti kuitenkin minulla oli sellainen ajatus, että ihminen suurinpiirtein on joko onneton tai onnellinen, ja onnellisen ihmisen elämä on jos ei täydellistä, niin lähes täydellistä ja onnettoman juuri päinvastoin. Ja tähän yhdet isot naurut, hahahahaha!

No niinpä hankin kasan onnellisuuskirjallisuutta, oikeastaan kaiken, minkä käsiini sain. Aloin myös kirjoittaa Hidasta elämää -saitille jo kuopattua blogia Onnen äärellä. Jossain vaiheessa onnelliseksi pyrkiminen taisi olla elämäni päämäärä ja tarkoitus. Onnen perässä juokseminen auttoi oivaltamaan monta asiaa, mutta lopulta se minun henkilökohtaisen onneni salaisuus on avautunut tässä vuosien myötä.

Syksy parhaimmillaan.

Eilen tuolla kävellessäni tuli taas hetki, jolloin olin oikeasti onnellisimmillani. Mitä siihen hetkeen tarvittiin? Ei mitään muuta kuin läsnäolo hetkessä siellä pitkin poikin kuljeskellessa. Kuulin lintujen laulun, työkoneiden äänet, näin kaiken ympärilläni, merituuli vilvoitti kasvojani. Oujee, se oli onnea se.

Silläkin hetkellä moni asia muuttui, vaikka oikeasti mikään ei muuttunut. Minulla oli yhä kaikki ne samat, tsiljoonat ongelmat, joita omassa elämässäni olen saanut kokea. Silti tunne onnesta vain oli todella kokonaisvaltainen. Ei tarvinnut murehtia mennyttä eikä tulevaa, kun vain saattoi olla läsnä onnea hehkuvassa hetkessä.

Niin kaunista!

Mitä muuta oman onneni reseptiin kuuluu? No lienee se, että elää mahdollisimman läsnäolevana omassa elämässään jokainen hetki, kun vain voi. Se, että tiedostaa oman arjen pulmat ja mahdolliset kehityskohdat, mutta hyväksyy ne ja oivaltaa, että onni löytyy, kun itse oppii tulemaan toimeen juuri oman elämänsä haasteiden kanssa. Kun ottaa vastuun omista fiiliksistä ja miettii, tunteeko jotain vain siksi, että on aina tuntenut niin ja on ehdollistunut jollekin käytös- tai ajattelumallille aina jossain samassa tilanteessa. Vai voisiko esimerkiksi juuri tänään alkaa tuntea eri tavoin?

Ja kun lakkaa miettimästä, miten voisi olla onnellisempi, onni tulee. Lopulta siihen ei tarvita kuin se, että alkaa elää niin, että onnellisuus on elämän vallitseva perusolotila, niin normaali asia, ettei sitä edes mieti. Kyllä, kaikista niistä oman arjen epäkohdista huolimatta. Ja jossain vaiheessa tulee se hetki, kun oikeasti koko sydämellään tietää, että ne epäkohdat ovat tulleet eteen siksi, että itse voisi kasvaa ja kehittyä. Silloin on jo aika pitkällä!

Iloista päivää sinulle!

P.s. Vielä ehtii osallistua arvontaan! Kiitos kaikille jo vastanneille!