Kaikki on mahdollista…

…mikä ei ole varmaa. Hieno lause, mutta joskus niin vaikea uskoa.

Aargh! Jos mielessä pörrää vuorokauden aikana 60 000 ajatusta, niin minkä ihmeen takia ihmistä ei ole ohjelmoitu niin, että se automaattisesti ajattelisi jos ei koko ajan niin ainakin useimmiten, että mikä tahansa voi olla mahdollista? Usein minun onkin helppo uskoa siihen, että kun mikään ei ole varmaa, kaikki todella on mahdollista, mutta juuri nyt tämä ajatus tökkii ja pahasti. Mutta miksi ihmeessä sitä aina sortuu toistamaan niitä samoja epäilyksen keloja ja miettii, että no ei sitä ja tätä kuitenkaan tapahdu. Siis no ei ainakaan itselleni. Joo no muille tooootta kai, mutta omalla kohdallani nyt en usko siihen. Blaablaablaa.

Pyrin itse useimmiten vaihtamaan kanavaa paremmalle siinä vaiheessa, kun pieni ääni päässäni uskottelee moisia, mutta joskus se uskottelu tapahtuu niin automaattisesti, että menee päivä, pari tai viikkojakin, hupsista vain, ennen kuin huomaan, mitä oikein ajattelen. Ei niin.

Joissain asioissa huomaan myös yhä toimivani niin, että enpä teekään mitään, kun olen päätellyt, että se jokin ei voi olla itselleni mahdollista. Keksin siis tekosyitä, ettei minun tarvitse pettyä. Ja koska en halua pettyä, en edes ryhdy mihinkään, etten vain pettyisi. Onpas ikävä oravanpyörä! Eihän mitään hyvää ja uutta voi tapahtua, jos ei ryhdy tekemään asioita eri tavalla kuin mihin on tottunut.

Onneksi voin työstää ajatuksiani ja muuttaa niitä myönteisempään suuntaan, mutta sepä ei käy vain kerran ajattelemalla, vaan pitkäjänteisellä työllä ja itseään jatkuvasti muistuttamalla. Ja kun vaikkapa itsekin mietin niitä suurimpia saavutuksia tähän asti, niin kaikki ne asiat, joita olen todella halunnut, ovat tapahtuneet. Olen esimerkiksi saanut vetää ihania hyvinvointiviikonloppuja kartanomiljöössä. Saan työkseni tehdä niitä asioita, joita olen vain joskus päättänyt, että haluan tehdä. Olen saanut tehdä kaksi kirjaa, joista toinen on juuri toista kertaa painossa.

Mikä sitten mättää, kun aina hommat eivät vain onnistu… Ilmeisesti noita yllä mainittuja asioita olen halunnut niin kovasti, että olen keskittänyt kaiken energiani niihin ja sulkenut korvani mieleni negatiiviselta löpinältä. Miksi en siis toimisi samoin niiden arkipäiväisempienkin asioiden kanssa… Mikä minua estää uskomasta itseeni ja siihen, että en muka voisi saavuttaa jotain, jonka itselleni koen juuri nyt hyväksi ja tarpeelliseksi? Taidan olla itse itseni suurin jarru enkä halua olla sitä.

Jos en usko itseeni ja johonkin asiaan, turha sitä on sitten sen enempää pyöritellä. Silloin voin irrottaa otteeni, unohtaa koko homman ja siirtyä seuraavaan asiaan. Mutta: voin myös pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja alkaa uskoa itseeni ja asioihin. Jälleen kerran. Kai se on taas hyväksyttävä, että arki on steppailua eteen ja taakse. Se on uskoa ja epäuskoa. Se on iloa ja surua. Se on helppoa ja vaikeaa. Se on kaikkia tunteita ja sateenkaaren värejä.

Ja lopulta se on ihan hitokseen omista asenteista kiinni.

Iloista keskiviikkoa! Jaksetaan uskoa! Ja kiitos kaikille edelliseen postaukseeni kommentoijille! Arvostan, että keskustelua syntyi. P.s.2 Vielä muutamia Sisäinen voima -kirjoja myynnissä signeerauksella. Ota yhteyttä jenny at jennyhenriksson.com, jos haluat ostaa vaikkapa äitienpäivälahjaksi.

Usko, toivo, rakkaus. Siinä tärkeimmät!