Tunnepäiväkirjaa tekemässä

Lueskelin vanhoja postauksiani tässä päivänä eräänä ja huomasin, että pari vuotta sitten olin osallistunut jollekin kurssille, en kuollaksenikaan muista mille, mutta jolla oli kehotettu pitämään tunnepäiväkirjaa. Silloin olin kokenut tunnepäiväkirjan pitämisen ilmeisen hyödylliseksi ja olin huomannut, miten naurettavasti toimin joissain tilanteissa. Olin kirjannut ylös kellonajan, koetun tunnetilan, sen, mitä sillä hetkellä tapahtui, kun tuon tunteen olin kokenut ja muut mahdolliset lisätiedot. Eräänä keskiviikkona olin näemmä kiukutellut puolisolleni ja selitykseksi olin kirjannut ”väsytti kovasti”. Ohhoh, olinko ollut tuolloin kaksi vai todellakin kolkytviis?

Ajattelin, että voisinpa taas tässä muun tekemisen lomassa ottaa tuon tunnepäiväkirjan teon alle vaikka loppuviikoksi. Perheen ja sukulaisten kanssa tiiviisti saman katon alla juhannusriennoissa vietetty aikahan on parasta aikaa tällaiselle ihmiskokeelle! Oikeasti koen, että verrattuna vaikka viiden tai sitten juuri tuon kahden vuoden takaiseen minulla on nykyään lehmänhermot, ainakin mitä tulee niiden arjen pienten epäkohtien hyväksymiseen. Pakko kyllä sanoa, että eilen palkkapäivänä kun liksa ei aamulla näkynytkään tililläni, järkytyin hetkellisesti. Kuitenkin sen sijaan, että olisin alkanut kiroilla, soitin pankkiin, jossa nauhoite vastasi ja kertoi tilapäisestä ongelmasta. Huh.

Toki itsekin vielä hermostun asioista, mutta jännä on huomata, että sitä mukaa kun itsetuntemus kasvaa, sietokykykin erityisesti pieniä arjen epäkohtia vastaan kasvaa. Koko ajan sitä osaa laittaa asioita enemmän tärkeysjärjestykseen. Sitä ymmärtää, ettei pienestä kannata vetää hernettä nenään, koska usein se ei tilannetta pelasta, pahentaa vain.

Ja sitä paitsi onhan se jatkuvasti hermostuminen kamalan raskasta ja kuluttavaa! Pahimmassa tapauksessa sitä ei ehdi muuta tehdäkään, kun raportoida maailman epäkohtia kaikelle kansalle.

En koe, että olisin ikinä ollut mikään suuren luokan valittaja, luojan kiitos, mutta miksi valittaa, jos asialle voi tehdä jotain tai miksi valittaa, jos sille ei voi tehdä mitään? Toki rakentavaa palautetta kannattaa antaa, jos se on mahdollista, mutta omassa päässä valituskelan pyörittely tai vaikkapa kotona, työpaikalla tai kaveripiirissä ainainen valittaminen on kyllä melko puuduttavaa kuultavaa.

Ja vielä pieni pätkä Sisäinen voima -kirjastani, hyvin puolueellisesti sanottuna kesän parhaasta lahjakirjasta:

Kun useimmiten kykenet ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat eteesi, huomaat, miten makealta se tuntuukaan. Aha, palkka ei sitten tullutkaan tänään. Oho, onpas siellä kurja keli. Kas, ystäväni teki jälleen oharit. Vai niin, juuri kun luulin olevani terve, sairastuinkin uudelleen. Kas, myöhästyin bussista ja hukkasin avaimeni. Ai, en saanutkaan sitä työpaikkaa, vaan jäin kakkoseksi. Vai niin, tililläni on taas viisitoista euroa ja palkkapäivään kaksi viikkoa. Nämä toki ovat arkisia asioita, joista selviät takuuvarmasti. Sinulle tapahtuu koko ajan myös isoja juttuja, ehkä elämänkokoisia haasteita, joita voi olla vaikeampi hyväksyä. Usein aika auttaa, eikä itseä voi pakottaa hyväksymään asiaa, joka tässä hetkessä tuntuu liian massiiviselta hyväksyttäväksi. Mutta ne pienet vastoinkäymiset – voit olla niille ja niistä johtuen vihainen ja kiukutella. Voit helposti antaa elämäsi epäkohtien pilata ensin aamun, päivän ja illan. Ehkä jopa koko viikonlopun, viikon, kuukauden ja syksyn. Niiden vuoksi voit lietsoa itsesi myös sellaiseen raivoon, että onnistut pilaamaan myös läheistesi fiiliksiä. Saatat tartuttaa pahan tuulesi johon kuhun ventovieraaseen. En kuitenkaan usko, että haluat sitä todella. Koska itsekin tiedät, että sinussa on voima toimia myös toisin, ystävällisyyden ja rakkauden kautta.

Vaikka on hetkiä, jolloin arki tuntuu olevan ihan pehvasta, silloinkin on varmasti jotain hyvää olemassa.