Elämän suuret opettajat…

…ovat luultavasti lähempänä kuin aina muistammekaan.

Sanoisin, että kun alkaa itse leijua liikaa omassa sisäisessä rauhassaan, jälkikasvu tai joku muu erityisen läheinen ihminen tulee ja tiputtaa maan pinnalle. Onneksi. Aamulla nimittäin ennen spinning-ohjausta fiilistelin sitä, että onpa hyvä meininki. Oli helppoa olla hyvällä tuulella, rauhallinen, täynnä rakkautta. Vailla arvostelua, vertailua, stressiä tai huonoa tuulta. Ja urheilun jälkeisessä endorfiinipöhnässä tuntui siltä, että voisin haljeta onnellisuudesta. Kunnes sitten palasin kotiin keskelle teinin ja esiteinin ärsyttävää nahistelua, tiskit lojuivat altaassa, aamupala-astiat ruokapöydässä eikä muuta kuin tunnista hikisenä ja nälkäisenä ruoanlaittopuuhiin edes ennen kuin pääsin suihkuun. Ruokailun jälkeen aloin sitten nukuttaa kuopusta. Reilun tunnin. Väsynyt lapsi hillui sängyssä eikä puhettakaan siitä, että uni tulisi. Äiti, sä oot mun kaveli. Äiti, mä lummutan. Äiti, tää mun oma sänky. Äiti, ulkona on kaunista. Äiti, mä lakastan sua. Äiti, mä en pelleile enää. Äiti, mulla on silmät kiinni. Äiti, mä oon sun pesutuvan apulainen. Äiti, mä oon sun pieni ihmeidentekijä. Ihmeen hyvin sain hillittyä hermoni, olihan tyyppi kuitenkin aika suloinen. Viimeinen tokaisu oli, että äiti, mä en jaksa nukkua ja sitten tulikin uni. Kas, ja näin löysinkin itseni juuri sellaisesta tilanteesta, että olin antanut ulkoisten asioiden järkyttää sisäistä rauhaani. Jälleen kerran kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Jouduin vieläpä hetken hengittelemään, jotta sain sen aamuisen hyvän tuuleni takaisin.

Siinä sitä sitten hengittelin ja mietin, että näin sitä jälleen olin rakentanut mielikuvissani täydellisen iltapäivän ja sitten kun asiat eivät menneetkään prikulleen minun ajatusteni ja aikataulujeni mukaan, alkoi ärsyttää. Ja miten vähällä nämä omat rakkaat tyyppini onnistuivatkaan horjuttamaan sisäistä rauhaani. Hahahaha! Aina kun sitä luulee oppineensa lisää ja olevansa useimmiten niin kovin zen, käy näin. Uskon, että meillä jokaisella on näitä todellisia opettajia, jotka oikeista naruista vetelemällä voivat saada meidät sieltä rauhan tyyssijasta liki kihisemään ärsyyntymisestä ja ooooh vieläpä miten pienessä ajassa. Ja hyvä niin. Nämä elämämme opettajat ansaitsevat kiitoksen siksi, koska muistuttavat meitä, että emme olekaan siellä, missä ehkä hetkellisesti kuvittelimme olevamme. Ja että oikeastihan tämä elämä on paitsi ihanaa, se on myös loputon oppimisen matka. Matka, jolla emme edes tule ikinä valmiiksi, vaan olemme aina keskeneräisiä ja silti riittäviä ja riittävän hyviä näinkin, juuri sellaisina kuin olemme.

Ensi kerralla, kun joku tyyppi saa hermostumisen tunteen nousemaan pintaan, kiitä häntä mielessäsi. Häntä parempaa opettajaa tuskin voisit sillä hetkellä kohdata.

Iloista lauantaita!

Näinikkäästi! (Kuva: Pinterest)