Elämäntaparemonttini kiinnostava käänne

Mitä tapahtuu, kun noin kymmeneen treenikertaan viikossa tottunut vähentää treenimäärän yhtäkkiä pariin viikottaiseen harjoitukseen, mutta oikeastaan mikään muu arjessa ei muutu? Voin kertoa omasta tammikuisesta kokemuksestani: keho alkaa kutistua, farkut löystyä ja vararengas pienetä. Ihmeellistä, mutta totta!

Tammikuun Kauneus ja Terveys -lehdessä kerroin omasta painonpudotuksestani, ylikunnosta ja siitä, kun raskaudesta jo aika tavoin palautumisen jälkeen lihoinkin nopeasti reilu 10 kiloa. Jutussa kerron myös oivalluksestani, joka minun oli käytävä läpi, että aloin päästä parempaan kuntoon. Kuopuksenihan nukkui huonosti ja heräili jatkuvasti ensimmäiset kaksi vuottaan. Kun en saanut nukkua, tuntui siltä, että kehoni aineenvaihdunta oli ihan sekaisin eikä treeneistä palautuminen onnistunut. Pakollisen ylikuntobreikin jälkeen olin vähän niin kuin luovutuspisteessä ja ruokin väsymystäni ja riittämättömyyden tunteitani suklaalla ja kokiksella. Lopputulos oli se, että painoin 77 kiloa kuopuksen ollessa 1,5-vuotias, vaikka vaaka oli näyttänyt puoli vuotta aiemmin 66 kiloa. Ennen nuorimmaistanihan olin myöhemmin asiaa tarkasteltuani jo hieman alipainoinen, sillä tuolloin vaaka oli näyttänyt 56 kiloa. Elämäntilanteeni oli ollut niin stressaava, että olin kuihtunut huomaamattani turhan hoikkiin mittoihin.

Kun aloitin uudessa työssä kaksi ja puoli viikkoa sitten, tiesin, että en ehkä jaksa liikkua niin paljon kuin mihin olen tottunut. En silti ollut asiasta huolissani, vaikka toki mietin, miten omalle painonpudotusprojektilleni käy. Koko syksynhän ohjasin ryhmäliikuntaa 8-15 tuntia viikossa, tosin joulun aikaan tahti alkoi jo hidastua. Tammikuussa olen liikkunut vain pari kertaa viikossa ja syönyt saman verran kuin muutenkin, tosin karkkilakossa olen ollut. Voisi kuvitella, että olisin alkanut lihoa, kun yhtäkkiä liikuntamäärät laskevat noin runsaasti, mutta hämmästyksekseni kävi toisin. Olen vetänyt tässä kuussa vain 4 tuntia, käynyt kerran lenkillä, kerran spinningissä ja kerran salilla, mutta silti olen hoikistunut ja farkut solahtavat jalkaani tuosta vain. Ruokamäärä on pysynyt kuitenkin samana, enkä ole muuttanut ruokailutottumuksiani mitenkään radikaalisti.

Juteltuani tästä havainnostani muutaman kollegan kanssa, hekin tuumasivat, että kehoni saattoi olla niin tottunut säännölliseen treenilukujärjestykseen, ettei mitään muutosta mihinkään suuntaan enää siksi tapahtunut. Jälkeenpäin ajatellen kroppani oli myös tuosta treenimäärästä jonkinlaisessa treenipöhössä, vähän turvonnut koko ajan. Tämä kertoo mielestäni siitä, että vasta kun tekee asiat täysin eri lailla, muutosta alkaa tapahtua. Liikkuminen on tärkeää ja itse olen kuitenkin läpi elämäni, osittain jo nuoruudessani liikkunut normaalikuntoilijaa enemmän, mutta näemmä se, että menee toisesta laidasta toiseen laitaan tekee hyvää keholle ja sysää muutokseen. Omat ohjaukseni olivat myös tehoiltaan aika kovia ja intervallityyppisiä, eli sitä peruskestävyyttä parantavaa tasavauhtisempaa eikä myöskään kehoa huoltavaa liikuntaa ollut kahta tuntia enempää. Aika pitkälti painoin täysillä koko ajan. Sekin voi olla syynä sille, että muutosta kehossani ei yhtäkkiä enää tapahtunutkaan, kun treenien intensiteetti oli paitsi liian kova, liian samanlainen.

Ohjaan siis nykyään vain kaksi omaa vakkarituntia kuussa. Tämä sopii minulle juuri nyt. Olen myös löytänyt uutta intoa salilla käymiseen ja juoksemiseen, vaikka vasta kerran olen molempia ehtinyt tehdä. Keskiviikkona oli lähes historiallinen hetki, sillä jumppasin kotona reippaan puolituntisen, ooh taputaputapu!

Tämä postaus on vain ihan muistutuksena siitä, myös itselleni, että elämässä, oli kyse sitten liikunnasta tai mistä tahansa, asiat kannattaa tehdä välillä aivan toisin kuin mihin on tottunut! Ja erityisesti jos vastaan taisteleminen ei auta, miten olisi, jos hellittää ja vain antautuu? Jos virtaa vastaan uiminen ei toimi, mitä jos kääntääkin kelkan ja menee virran mukana?

Iloista perjantaita!

Kukkuu! Nyt suunta on omasta mielestäni oikea.