Elän, en vain hengitä!

Ja se tuntuu todella ihanalta!

Tänään fiilistelin maalaismaisemia ja yhtäkkiä pitkin maantietä ajellessani, lasten mekkaloidessa ja radion pauhatessa hyvät fiilarit iskivät jälleen. Siinä sitten tyytyväisenä kelailin, että suurin onni on tuntea todella hengittävänsä, elävänsä. Siis niin, että oikeasti elää eikä vain hengitä. Että oikeasti tuntee olevansa, eikä vain raahaudu elämän läpi väkisin tai tyytymättömänä. Ja mietinpä sitäkin, miten hyvältä tuntuu se, että myös itse on valmis ottamaan kaiken vastaan mitä elämä antaa. Ja sen myötä on valmis myös muuttumaan ja kasvamaan.

No, enpä itsekään varmasti olisi tässä tilanteessa, jos arki ei olisi aikanaan tuonut vastoinkäymisiä. Luultavasti olisin juuri vain raahautunut läpi elämän enemmän tai vähemmän tyytymättömänä tai ehkä vain sen kummemmin ajattelematta. Huvittaa, kun mietin, että aina aikaisemmin vastoinkäymisten hetkellä ensimmäinen ajatus oli, että miksi minä. No käy se mielessä vieläkin hetkellisesti, mutta sen jälkeen pystyn nykyään jo ajattelemaan, että no miksi hitossa en minä?!

Viime päivinä vanhat asiat ovat pyörineet päässäni ehkä siksi, että olen saanut kunnian toimia ystäväni olkapäänä hänen hankalassa tilanteessaan. Olen miettinyt paljon omaa elämääni ja sitä, miten paljon viisaammaksi ja ajattelevammaksi sitä ihminen voikaan muuttua ongelmien ja murheiden kautta. Ja miten paljon maailmassa onkaan turhaa vihaa ja katkeruutta, jotka todellakaan eivät auta ketään. Mutta niin se vain menee, kun tilanne on päällä, ei näe selvästi. Sitä puolustaa muka omia oikeuksiaan sokealla raivolla. Ainakin itse vaikeutin aikanaan omaa oloani juurikin omalla käytökselläni. Jos olisin osannut hyväksyä asioita, olisin selvinnyt paljon vähemmillä naarmuilla ja myös paljon nopeammin. Ja toki myös itse aiheutin pahaa mieltä, ei vain ne muut. Ja mikä ihme olikaan se pakonomainen tarve olla oikeassa. Minäminäminä. Mieluummin olen nykyään onnellinen kuin ”oikeassa”. Ja onneksi olen ymmärtänyt sen, että jos joku vaikkapa haluaa loukata, väitellä tai olla oikeassa, siihen ei tarvitse lähteä mukaan. Se kertoo usein vain sen ihmisen omasta huonovointisuudesta.

On se vain jännä paikka, tämä elämä! Ja miten mahtavaa onkaan se, että kaikesta voi todellakin oppia. Sekin on hyvä muistaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Niitä tulisi tarkastella aina jokaisen osapuolen näkökulmasta. Itse en osannut aikoinaan toimia niin, nykyään ehkäpä kyllä.

Lueskelin erästä muutama vuosi sitten Olivia-lehteen kirjoittaamaani juttua, josta seuraavat lainaukset:

Mietin paljon anteeksiantoa. Toisina päivinä asioiden hyväksyminen tuntui mahdolliselta, toisina päivinä elämäni oli pikimustaa.

Sitten aloin syödä, nauraa ja nauttia ajatuksesta, että kaikki tiet olivat minulle avoimia.

Aloin ajatella, että voin jatkaa elämääni juuri niin kuin tahdon. Muutama tärkeä ihminen jaksoi tukea pieniä askeliani, ja minä ymmärsin olla kiitollinen siitä.

Tie oli pitkä, mutta yhtenä kauniina aamuna huomasin, että hengittäminen on taas helppoa. Kaikkina päivinä tosin en vieläkään osaa olla kiitollinen kohtaamistani vaikeuksista. 

Melkeinpä naurattaa tuo yllä oleva, sillä tuota kirjoittaessani en ollut lähelläkään tätä pistettä, jossa olen nyt. Kyseisessä tekstissä ehkä fiilistelin tulevaa, mutta polkuni oli aivan puolitiessä. Onneksi ihminen selviää monesta ja ennen kaikkea muuttuu. Oppii kokemastaan ja osaa antaa sille arvoa.

Ohhoh, menipä diipiksi! Vielä kuitenkin viesti sille tietylle ystävälle: anna ajan kulua. Se huonoinkin olo hiipuu ja muuttaa muotoaan. Vielä koittaa hetki, kun pahassakin voi nähdä vähintään pilkahduksen hyvää. Ja vielä, ehkä vähän myöhemmin, tulee oikeasti se päivä, kun hengittäminen on helppoa. Ja sitten tulee se hetki, että oikeasti elää, eikä vain hengitä!

Been there, done that.

Valoa sunnuntaihin!

Aurinko tuntui tänään suorastaan tanssivan järven pinnalla!