Energiaa kahdessa eri muodossa

Ikinä ei ole liian vanha testaamaan itselleen uusia lajeja. Ja kuinkas sitten kävikään, löysin jälleen uuden rakkauden! Rautapallo sai siis kilpailijan. Ja oooh, miten uskomattoman energisoiva treeni olikaan kyseessä. Tykkään.

Viime yönä meillä valvottiin pitkästä aikaa kello kahdesta aamuviiteen, ilman näkyvää syytä. Aamulla kammetessani itseni väkisin ylös silmät väsymyksestä turvonneina ensimmäinen ajatukseni oli kiitollisuus. Luojan kiitos kyseinen kammottava olotila ei ole enää joka-aamuinen, kuten vielä viime syksynä. Enää en kyllä jaksa yhtään valvoa ja heräillä tuolla tapaa, mutta toki kaikkeen tottuu. (Blogiini tullaan muuten lähes päivittäin hakusanoilla 1-vuotias ei nuku. Tässä vaiheessa voin vain lohduttaa, että kyllä se lapsi joskus alkaa nukkua. Meillä hän alkoi nukkua paremmin 1 v 10 kuukauden iässä.)

Päivä sujui kaikesta huolimatta mukavasti ja kävin muun muassa energiahoidossa. Vaikka siellähän olin viettänyt tiiviisti ne vähät tunnitkin, kun nukuin. Liekö muuten viime syksyisten sarjakäyntien puhdistava vaikutus ollut vielä voimissaan, mutta mitään isompaa ei tullut esiin ja vaikutin kuulemma seesteiseltä, mikä oli huippua kuulla, sillä siltä minusta tuntuukin useimmiten. Oli mahtava sessio ja väsymys tuntui kaikkoavan. Tapaamani ystävänkin mielestä olin piristävän reippaalla päällä, ja aloin uskoa siihen itsekin. Ennen kotiin lähtöä päätin vielä mennä treenaamaan, kuten olin itselleni eilen luvannut. En millään olisi jaksanut, mutta onneksi menin! Virtaa treenisessareista on nimittäin jäljellä vieläkin. Ohjelmassa olikin Les Millsin BodyAttack, joka jostain syystä on jäänyt itseltäni aiemmin kokematta. Ihan huipputunti! Sopivasti aivot narikkaan ja annetaan palaa täysillä -meininkiä. Olin aivan fiiliksissä, tajusin vasta tunnin jälkeen, että en taaskaan ollut oikeastaan ajatellut mitään ja niinpä vain kuulkaas alaselkäni kesti pomppimisen, juoksun ja jopa korkeat kerähypyt ilman oireilua. Jossain vaiheessa meinasi tosin puhti loppua ja hengästyminen oli kovaa, mutta kaiken kaikkiaan olin itseeni tyytyväinen ja olo on vieläkin endorfiinien täyttämä. Aloin heti miettiä tuota BodyAttack -kurssin käymistä ja sen ohjaamisen aloittamista, kun vain pääsen näistä ylimääräisistä kiloistani. Unisportilla sitä ei ole, joten joutuisin tekemään Comebackin jonnekin muualle, saa nyt nähdä.

Parasta tässä oli se, että aivan hillitön jälkihiki iski minuun, kun istuin täydessä bussissa kauppa-, läppäri-, ja treenilaukkuni kanssa ja yritin kuljettajan raskaasta kaasujalasta huolimatta pysyä penkilläni. Ripsarit olivat kivasti pitkin silmäkulmia, naama helotti aivan tulipunaisena ja olin tunnilla hikoillut niin paljon, että kulmameikki oli jäljellä enää toispuoleisesti. Siellä sitten istuin typerä onnellinen hymy kasvoillani ja kuuntelin musaa kuulokkeilla ja katsoin auringonlaskua. Ah.

Kyllä vain liikunnan voima on ihan uskomaton. Joka ikinen kerta kun minusta on tuntunut siltä, etten millään jaksaisi lähteä treenaamaan, urheileminen on kuitenkin kannattanut. Aina. En muista, että olisin ikinä katunut liikkumaan lähtemistä. Ainoa, mitä osasin nytkin ajatella oli, että onneksi menin, kun tuli niin järkyttävän hyvä olo koko kehoon ja myös pääkoppaan.

Tästä fiiliksestä jaksoin ammentaa voimia vielä apurahan hakemuksen täyttämiseen nyt illalla, viime tipassa tosin mentiin jälleen. Tuli apurahaa tai ei, olen vakaasti päättänyt, että laatukirjallisuutta pukkaa ulos myös vuonna 2014, tosin erityyppistä kuin tänä vuonna. Hyvinvointiasiat kiinnostavat vahvasti, ei ehkä yllätys.

Antoisia liikuntahetkiä!

Kröhöm, sanoisinko, että snadisti kuulkaas tässä on meikäläistä motivoiva treenikuva. Tämä minun kai olisi järkevää liimata jääkaapin oveen. (Kuva: Nike)