Huonoin valmistautuminen maratonille – paras ja rennoin juoksu koskaan

Lauantain maraton alkaa olla ihana muisto vain. Kuten maalissa InstaStooreihinkin totesin, huonoin valmistautuminen ikinä, silti paras juoksu ikinä.

Etukäteen jännitin neljättä maratoniani, koska pitkikset olivat tältä keväältä harvemmassa kuin viime keväältä ja treeni oli mennyt aika lailla tunkkaukseksi tulevan alppijuoksureissun takia, mutta silti onnistuin tekemään elämäni rennoimman juoksun. Etukäteen olin hermoillut myös reilu viikko ennen maratonia alkaneesta tuntemuksesta etureiden yläosassa lähellä lonkankoukistajaa, joka ei aktiivisesta venyttelystä ja rullailusta huolimatta vieläkään ole täysin hellittänyt. Otin sitten ennen lauantain pitkää lenkkiä buranan, enkä muistanut juostessa tuota jalka-lonkkavaivaa lainkaan. (Ilmeisesti kyse on alkavasta bursiitista, joka minulla on ollut ennenkin ja mennyt pois juoksutauolla ja buranakuurilla).

Lauantaiaamuna kävin katsomassa puolimaratonin startin ja juttelemassa tutuille, joita oli paljon aina omasta siskosta kavereihin ja juoksututtuihin. Koska ilma oli lämmin, alkoi oma juoksuasu hahmottua: sortsit, lyhyt treenitoppi, hihaton toppi ja pitkät sukat. Päätin juosta hyväksi havaituilla Hoka One Onen Clifton5-tossuilla, jotka osoittauivat asvaltille nappivalinnaksi. Otin matkaan myös Salomonin juoksuliivini, koska sinne mahtui energiapalat, kännykkä, kuulokkeet, pankkikortti ja bussilippu, vessapaperi ja litra vettä. Puolimaran startin jälkeen lähdin kotiin tekemään lapsille ruokaa ja itsekin söin pari tuntia ennen lähtöä täysjyväpastaa fetalla ja oliiveilla sekä 6 pientä Bågenin korvapuustia. Ainakaan ei tulisi nälkä heti startissa! Aiemmin aamulla olin juonut kaksi kuppia maitokahvia, syönyt tuhdin juustomunakkaan ja jäätelön.

Koska olin keväällä mukana HCRD Street Teamissa, minulla oli pääsy Vip-pukuhuoneeseen ja sain myös maratoniin osallistumisen ilmaiseksi. Pukkarissa olikin paljon tuttuja ja lähdimme valumaan kohti starttia aikalailla viime tipassa. Merituuli oli juossut alle jo puolikkaan, kun me Elinan kanssa odottelimme vasta, että pääsemme juoksemaan. Odottelu meni höpöttelyksi, mikä oli hyvä, sillä pahin jännitys alkoi laantua. Iloisin mielin lähdimme kohti starttia ja odotin innolla, että kohta pääsisin juoksemaan.

Jos Tukholmassa vuosi sitten harmittelin, että minulla ei ole maratonvauhtia, vaan juoksin maran pitkänä peruskestävyyslenkkinä, nyt olin päättänyt juosta maran pitkänä pk-lenkkinä matalilla sykkeillä. Kun olin painamassa Suunnon kelloani päälle startissa, se ei toiminutkaan, vaan näytöllä pyöri synkronoi-tila. Aiemmin puolimaratonin juosseella ystävällä oli käynyt muuten samoin kellonsa kanssa, mutta hän oli saanut kaverinsa kellon lainaksi. Itse jouduin toteamaan, että nyt sitten mennään fiiliksellä ilman kelloa, mikä osoittautui niin rennoksi ratkaisuksi, että tulee toistumaan ainaisen kellon kyyläyksen sijaan.

Ensimmäisen viiden kilometrin aikana kyselin muutamilta kanssajuoksijoilta kilsa-aikaa, koska pelkäsin, että lähden liian kovaa liikkeelle. Pian löysin sopivan tempon ja myöhemmin selvisi, että olin juossut ensimmäiset 10 kilometriä 6:38-vauhtia, toiset 10 kilometriä 6:38-vauhtia, seuraavan kympin 6:40-vauhtia ja lopuksi 6:46-vauhtia. Eli tasaisesti jalat nakuttivat alusta loppuun.

Koska matkan aikana ei tapahtunut mitään dramaattista ja tuntemukset pysyivät ensimmäistä kertaa plussan puolella noin pitkän lenkin aikana, tästä tulee lyhyt postaus. Otin tasaisesti noin 30 minuutin välein energiaa, join lähes joka pisteellä vähän urheilujuomaa ja vettä, join omat veteni, en kärsinyt vatsavaivoista, en käynyt vessassa.

Juttelin eri ihmisten kanssa ja muutaman naisen kanssa hieman pidempään, kun etenimme aika samaa tahtia pitkiä matkoja. Vaikka tämän kevään pisin lenkki oli vain 25 kilometriä, jalat vain nakuttivat eteenpäin eikä juoksu tuntunut hullummalta. Kun maaliin oli matkaa 10 kilometriä, soitin kotiin, että olen noin reilun tunnin päästä tulossa, saa tulla hakemaan. Jos ennen tuo viimeiset 10 kilometriä on ollut itselleni se vaikein pätkä, nyt vain katselin iloisena kilometrien hupenemista ja aloin ymmärtää, että kohta pitää lopettaa. Pitkin matkaa oli paljon tuttuja ja someseuraajia, jotka huutelivat nimeäni ja tsemppasivat, mikä tuntui tosi mukavalta. Siskoni oli 38 kilometrin kohdalla ja ystävä 39 kilometrin kohdalla ja kun tiesin, että Töölönlahdellakin on vielä tuttuja, mikäs siinä oli juostessa.

Sanomatalon kupeessa ja Urheilukadulla iski liikutus siitä, että kohta pitää lopettaa. Aiemmilla maratoneilla kyyneleet ovat tulleet siksi, että olen ollut niin väsynyt ja ylpeä itsestäni, että olen selvinnyt maaliin. Toki olin ylpeä itsestäni nytkin, mutta silti tuntui siltä, että olisin jaksanut vielä vaikka kuinka kauan pidempään. Juoksu vain tuntui tosi hyvältä, ja kun minulle monta kertaa viimeisillä kilsoilla huudettiin, että keveä askel, uskoin sen itsekin, koska siltä minusta tuntui.

Pysyin koko ajan peruskestävyysalueella, en ollut hengästynyt, reitti ei tuntunut mäkiseltä, järjestelyt olivat mielestäni tosi hyvät, kaikki vain sujui. Maalissa olin ajalla 4:44:32 joka tarkentui vielä 4:43:07 nettoajaksi. Paransin siis maratonaikaani 16 minuuttia tällä rennolla juoksulla, jossa flow oli alusta loppuun läsnä.

Vaikka en ollut siis tänä keväänä varsinaista maratontreeniä tehnytkään, kunto on kasvanut mäkiä kiivetessä ja alas juostessa. Sain täydellisesti onnistuneesta maratonista rutkasti itsevarmuutta kesän alppimatkaa ja elokuun Ultravasania ajatellen. Nyt pitää vain muistaa säännöllinen eli päivittäinen kehonhuolto, niin kroppa jaksaa juosta. Ja totta kai aion juosta kesällä vielä pitkiksiä nyt kevättä enemmän. 

Oliko muita päivän kisoihin osallistuneita? Miten meni?

Jenny

P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!

INSTAGRAMISSA

FACEBOOKISSA

Sullahan ei oo mikään juoksijan kroppa

Kadehtiminen saa olon huonommaksi

Myönteinen ajattelu itsestä on elämänmuutoksen ensi askelia

Nuuksiossa polkujuoksemassa – 50 km ja 3 300 nousumetriä alppijengin kanssa

Juoksun ja punttitreenin yhdistelmä toimii tällä hetkellä