Jännittäjästä luennoitsijaksi – esiintymisen ja luennoinnin oppii tekemällä
Vatsaa nipistää, oksettaa, huimaa, kädet tärisee. Kun luin isoisäni hautajaisissa adresseja kuutisen vuotta sitten, olin varma, että en selviä adressipinosta ilman pyörtymistä. Sama fiilis itselläni oli jo yläasteella, kun omia hengentuotoksia piti lukea ääneen luokan edessä. Olin lähes varma, että en selviä tilanteesta hengissä.
Selvisin.
Samanlaiset olivat fiilikseni myös ennen luentoja, joiden pitämisen aloitin samoihin aikoihin, reilu kuusi vuotta sitten. Oli ihan sama, mistä olin puhumassa, se riitti, että jouduin puhumaan joko isolle tai pienelle ihmisjoukolle. Kun aloitin julkisen puhumisen, jännitin sitä ihan hirveästi.
Silti halusin tehdä sitä, koska halusin eroon esiintymispelostani. Halusin oppia, ja ihmisille puhumiseen ja luennoimiseen todella pätee sama kuin kirjoittamiseen tai juoksemiseen, sen oppii tekemällä.
Go-Ope-Go-seminaarissa Turussa.
No, mikä on tilanne nykyään?
No tilannehan on sellainen, että oikein odotan, että pääsen luennoimaan ja puhumaan! Viime vuonna pidin painonhallintaan liittyviä workshoppeja, ja nautin kolmetuntisen illan vetämisestä ihan hirveästi. Sitten olikin luennointihommissa taukoa lähinnä Uuteen nousuun -kirjantekokiireiden takia, mutta tänä keväänä luentoja taas piisaa. Luentoputkeni alkoi Turussa maaliskuun alussa Go-Ope-Go-tapahtumassa, jossa olin puhumassa pysyvästä elämäntapamuutoksesta ja siitä, mitä sellaiseen tarvitaan. Tämän vuoden Go Expossa puhuin motivaatiosta ja vedin saman setin peräkkäisinä päivinä. Tulevat jo sovitut luennot ovat pääosin yhdistysten ja firmojen työhyvinvointiin liittyvissä päivissä ja tilaisuuksissa ja niiden aiheet räätälöin aina luennon tilaajan toiveiden mukaan.
Toki jännitän vieläkin hieman ennen esiintymistä, mutta itse ajattelen, että se on vain hyvä juttu ja pitää minut skarppina esiintymiseni ajan. Olen kuitenkin valmistautunut hetkeen huolellisesti ja kun saan puhua hyvinvoinnista, joka on lähellä sydäntäni, on sen ilosanoman levittäminen myös ihan mahtavaa. Haluan uskoa, että ihmiset ovat halunneet tulla kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa. Usein puhun myös omista kokemuksistani, eikä oma elämäni ole todellakaan mennyt kuin Strömsössä tai aina näytä siltä kuin Instagramissa. Uskon, että tällaiseen kantapään, anteeksi kantapäiden, kautta oppijaan ihmisten on helpompi samastua: jos toikin on epäonnistunut noin monta kertaa ennen onnistumista, minäkin voin onnistua! En ole sitä luennoitsijatyyppiä, joka yläpuolelta kertoo, mitä pitää tehdä, vaan enemmänkin kerron, mitä olen itse oppinut. Juuri niiden kantapäiden kautta.
Go-Ope-Gossa oli puhumassa myös suuri idolini ja kaverini ultrajuoksija Mikko Liukka.
Aina välillä kannattaa päivittää niitä omia uskomuksia itsestä ja ihan oikeasti vain uskoa, että itsestä on enempään kuin ehkä uskookaan. En tarkoita, että pitää alkaa suorittaa, mutta jonkin uuden asian löytäminen omaan elämään on useimmiten energisoivaa ja tuo paljon erilaisia mahdollisuuksia ja tilaisuuksia eteen.
En olisi itsekään uskonut, että minusta tulee puhuja ja luennoija, mutta niinpä vain on vuosien varrella tapahtunut. Moni asia on mahdollinen, kun sille vain antaa tilaisuuden ja harjoittelee.
Puhumisen oppii puhumalla. Ja olen todella ylpeä itsestäni, että annoin itselleni mahdollisuuden oppia ja opetella, ja se on matka, joka jatkuu vieläkin.
Mahtavaa lauantaita!
Jenny
P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!
Lue myös ja laita hyvä kiertämään:
Kiitos, että olet aina noin positiivinen
Comments are closed.