Kärlek!
Toinen kurssipäivä Valmentamossa oli henkilökohtainen menestys, aivan kuten eilinenkin. Tänään puhuimme muun muassa unelmaduunista, parisuhteesta, siitä, mitä me annamme maailmalle ja rakkaudesta, jolla en siis tarkoita mitään romanttista. Huvittavaa oli, kun vastatessani kysymyksiin työstä ja työympäristöstä todella taas ymmärsin, että teen sitä, mitä haluan tehdä. Juuri nyt. Ja kun kysyttiin, millainen miljöö olisi innostava, kirjoitin vihkooni, että jokin vanha tehdasrakennus. Daa.
Päivän aikana ja myös sen jälkeen oli huippufiilis. En kokenut lainkaan haastavaksi kertoa omista ajatuksistani ja unelmistani parille tai koko pienryhmällemme. Koin yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden kurssilaisten kanssa. Oli myös upeaa kuunnella toisten ihmisten ajatuksia ja saada niistä lisää oivalluksia omaankin elämään.
Ihmissuhteisiin liittyen tuli muutamia hyviä muistutuksia. Kun itsellä on hyvä suhde itseensä, ihmissuhdekin useimmiten toimii. Kun luottaa itseensä, antaa myös toiselle tilaa. Sen sijaan, että miettii, mitä minä tarvitsen, voi pohtia mitä minä voin antaa muille. Epämukavien tunteiden takana on pelkoa. Mukavien tunteiden takana on rakkautta.
Jäin vielä miettimään tuota rakkauden lähettämistä ja vastaanottamista. Miten helppoa onkaan ajatella myötätunnolla ja rakkaudella ihan ventovieraitakin ihmisiä, mutta sitten taas niiden omien läheisten ihmisten kanssa sitä tulee oltua välillä oikea taistelupari. Välillä tuntuu siltä, että on vaikea päästää ihmisiä lähelle. Kuitenkin ne tyypit, jotka eniten vaivaavat mieltämme, opettavat meille eniten. Jokainen varmaankin tietää, että juuri ne rakkaimmat ihmiset ovat toisinaan niitä raivostuttavimpia. Myös minä itse.
Tänään teimme erilaisia, sydäntä avaavia mielikuvaharjoituksia. Aluksi koko homma tuntui tökkivän. Tuntui, ettei yhtään ajatusta putkahtanut päähäni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tärkeintä on olla oma itsensä, tärkeää on uskaltaa päästää irti ja vain rakastaa. Tässä pääsemme logoterapiankin perusajatuksiin. Kaikista ei tarvitse pitää, riittää että rakastaa.
Ollaan sitä muille, mitä toivomme muidenkin olevan meille.
Ensi viikon teemaksi valitsinkin siis rakkauden, myönteisyyden ja ilon. Kärlek!
Juurikin näin!
Suvi
Ihanaa, rakkautta 🙂 ♥ Mä leijailen jatkuvasti jossain niin korkealla pilvissä, että antaa tulla vaan rakkauden täyteistä tekstiä – mä fiilistelen täysillä messissä!
Kivaa viikkoa!
Annina
Rakastamisen ajattelu on aika pelottava. Miten voisin rakastaa jokaista kohtaamaani ihmista? Aika vaikea ajatus, mutta silloin kun sitä uskaltaa kokeilla, niin avot toimii! Meillä on jokaisella tarve tulla rakastetuksi. Pyytettömästi.
Vuosia sitten nostin tarotpakasta vastauksena kysymykseeni kortin nimeltä Rakkaus. Mikä se kysymys oli? Miten selviäisimme haastavasta talon rakennusprojektistamme? Päätin noudattaa kaikkien 16 urakoitsijaporukan kanssa tätä neuvoa. Helpointa se oli tehdä leipomalla pullaa. Käyhän tie raavaimman raksamiehenkin sydämeen vatsan kautta. Mutta toki päättämäni asenne näkyi myös puheissani ja käytöksessäni.
One love!
Jenny B-H
Hienoa! <3 Olen varma, että tuo sinun olotilasi on kyllä täysin oikeassa osoitteessa 😉
Kivaa viikkoa sullekin!
Jenny B-H
Oi, kiitos Annina kommentistasi.
Kylläpä hienosti kirjoitit. Ja pakko sanoa, että mua alkoi kovasti kiinnostaa tuo tarot-asia.
Ja totta, puheiden ja käytöksen lisäksi rakkautta voi jakaa pienillä teoilla, kuten leipomisella <3
Hieno ajatus!
Tuula
Rakkaus on kaikki. Mutta vaikea laji se on, siitä ei pääse mihinkään 🙂 Joskus olisi helpompi vihata ja inhota, mutta itselleenhän siinä hallaa tekee. Negatiiviset tunteet vievät voimia niin paljon ja viha jää helposti päälle kuin rikkinäinen levysoitin.
Välillä jos olen törmännyt asiakaspalvelussa hankaliin ihmisiin, olen yrittänyt ajatella vaikkapa että ’tuokin on/on ollut jonkun lapsi ja joku on häntä kovasti rakastanut’. Se joskus auttaa – joskus ei…
Rakkaudellisia olotiloja sinne ♥
Epa
Yleisesti tätä blogia koskien:
Meille taviksille, joilla on terveyttä on helppo ajatella että kaikki on itsestä kiinni. Niinhän onkin varmasti lopulta, olivat asiat miten tahansa. Mutta kun ihmistä kohtaa suuri menetys, vakava sairaus tai vamma, ovat ongelmat monesti niin suuria ettei se asenne ihan aina ratkaise. Joskus niitä ”isoja kapuloita” laitetaan niin urakalla joidenkin ihmisten elämään että vaikeuksien määrää on vaikea käsittää. On ihan avartavaa nähdä todellisia ongelmia ja huomata ettei ne omat ongelmat niin suuria ole, verrattuna vaikkapa siihen että on vakavasti vammainen. Elämä voi muuttua muutamassa sekunnissa, vaikkapa liikenneonnettomuudessa. Monet positiivisuuden ajatukset kyllä toimivat mutta toimivatko ne niiden ihmisten kohdalla jota on oikeasti koskettanut vaikkapa oman lapsen menetys? Joskus sitä kuraa sataa niskaan ihan pyytämättäkin, eikä ympäröivä yhteiskunta ota välttämättä kovin helläkätisesti vastaan, vaikkapa sairasta ihmistä..vaikka olisi kuinka postiivinen ja yrittelijäs.
Maailmassa on paljon vaikeita asioita, eikä niitä totisesti muuteta ainakaan negatiivisuudellakaan ja tottahan toki moneen asiaan voi vaikuttaa itse. Joskus vaan tuntuu että meidän tavisten kriisit on niin pieniä, tokihan ne omat ongelmat jokaiselle ovat henkilökohtaisia eikä niitäkään auta vähättelemään mutta joskus sitä suhteellisuutta ja asioiden mittasuhteita on hyvä miettiä.
t.hoitoalalla työskentelevä
Jenny B-H
Hei ja kiitos kommentistasi.
Kukaan meistä ei varmasti tiedä, mitä joku toinen on kokenut. Minä en tiedä sinun ongelmistasi tai menneisyydestä etkä sinä minun. Omalta osaltani voin kertoa sen, että minä ammennan omista kokemuksistani.
Kirjoitat, että on avartavaa nähdä todellisia ongelmia, ja sen, etteivät ne omat ongelmat niin isoja ole. Hienoa, että otat asian noin, olen ihan samaa mieltä.
Kuitenkin välttäisin yleistämistäsi laillasi, että ”meillä taviksilla”. Tiettävästi kaikkien naamasta tai edes kirjoitustyylistä ei näy se kaikki, mitä kukin on tahoillaan käynyt läpi. Jokaisella meistä on selkäreppumme, toisilla se on raskaampi kuin toisilla.
Totta, että elämä voi muuttua sekunnissa. Enkä minä ole mikään neuvomaan ketään, eikä tarkoitus olekaan. Läheisen menetys tai liikenneonnettomuudessa loukkaantuminen ovat todellakin isoja asioita.
Toinen selviää isoista menetyksistä, joku ei ehkä niistä pienistäkään.
Toki mietin suhteellisuutta ja asioiden mittasuhteita, mutta omassa päässäni enkä niistä viitsi joka kerta muistuttaa, kun kirjoitan omaksi ilokseni ja muita ilostuttaakseni.
Jos se harmittaa, niin sitten tämä blogi on väärä paikka. Kirjoitit kyllä paljon asiaa, kiitos siitä.
Hienoa syksyä sinulle, teet arvokasta työtä.
Jenny B-H
Negatiiviset tunteet vievät paitsi omaa energiaa myös muiden, samaa mieltä.
En käsitä, miksi pitää tieten tahtoen levittää pahaa mieltä tai huonoja fiiliksiä.
Hienosti ajateltu!
Täytyy yrittää kyetä itse samaan, kun oikein kupolia kiristää 🙂
Mielenrauha
”Mutta kun ihmistä kohtaa suuri menetys, vakava sairaus tai vamma, ovat ongelmat monesti niin suuria ettei se asenne ihan aina ratkaise. ”
Olen tavannut monia ihmisiä, jotka elävät sen vakavan sairauden, menetyksen tai vamman kanssa nimenomaan sen vahvan, positiivisen asenteen voimalla. Sain juuri valmiiksi haastattelun naisesta, joka nimenomaan löysi ilon, kiitoksen ja myönteisyyden vasta tuollaisen tilanteen myötä. Vaikka kipu kulkee mukana loppuiän ja elämässä on ollut pakko luopua monesta itsestään selvältä tuntuneeesta asiasta, tämä ihminen on nykyisin uskomattoman valoisa. Juttu ja tarina ilmestyy aikanaan. Vieläkin on hyvä mieli keskusteluista.
Jenny B-H
Kiitos kommentistasi!
Tuli mieleen, että itsekin tein pari vuotta sitten haastattelun naisesta, joka sairasti ALS-tautia ja jolla oli pieniä lapsia. Naisen tilanne meni koko ajan huonompaan, mutta silti hänen asenteensa oli uskomaton. Hän ei ajatellut, että miksi minä, vaan ajatteli, että miksi en minä. Hän todella eli päivä kerrallaan ja otti vastaan sen, mitä elämä antoi, negatiivisuudesta ei ollut puhettakaan.
Toivottavasti vinkkaat sivuillasi, kun tuo sinun juttusi ilmestyy!
Anna
Täsmälleen samaa mieltä, kyllä se asenne nimenomaan ratkaisee aika paljon etenkin silloin kun on kyse ”oikeasti” isoista asioista. Vaikean sairauden, onnettomuuden tms. kohdatessa on ihminen aina valinnan edessä, mihin tästä eteen päin. Väitän, että positiivisen ja myönteisen asenteen valitsevan henkilön elämänlaatu on parempi kuin negatiivisen asenteen valitsevan. Tätä myönteistä aennetta toivoisin hoitoalalla työskentelevien nimenomaisesti viljelevän, sillä mitä on ihmisellä jäljellä, jos ei ole edes toivoa?
t. kuntoutusalan ammattilainen
Tuula
Oli vielä pakko palata kommentoimaan… Toivottavasti osaan vääntää sanani siten, ettei tulisi ihan väärinymmärretyksi…
Varmaan (lähes) jokainen, joka on elänyt suunnilleen näihin neljääkymppiä lähestyviin lukemiin, on ehtinyt törmätä omakohtaisesti tai lähipiirissään niihin elämän todellisiin vastoinkäymisiin ja varjopuoliin. Esim. omaisen kuollessa tai jonkun vakavasti sairastuessa ei ole kai tarkoituskaan, että ”tästä nyt tälleen kivasti positiivisesti ajattelemalla selviän näppärästi näistä ikävistä tunteista”. Surutyö kestää vuosia ellei lopun elämän. Siihen ei ole vippaskonstia. MUTTA väitän, että tietyillä henkisillä työkaluilla prosessia voi vähän helpottaa tai ainakin ymmärtää tunteitaan paremmin.
Itse olen omalla kohdallani huomannut senkin, ettei se suhteellisuus aina toimi ihan niin aukottomasti. Esim. lähiomaisen kuoltua saatoin yhtä lailla kiukustua vaikka kassajonon hidasteluun tai muuhun pikkujuttuun, jolla ei loppupeleissä ole mitään merkitystä minkään asian kannalta. Joskus vaan palaa proppu ja olisi jeesustelua väittää (ainakaan minun kohdallani), että vaikeudet ja vastoinkäymiset väistämättä jalostaisivat ihmisestä kärsivällisyyden perikuvan ja vahvan ihmisen. (Ja ei siis ole kukaan niin nyt väittänytkään.)
Positiivisella asenteella ja syvään hengittelyllä on mun mielestä merkitystä nimenomaan niissä elämän ja arjen pikku vastoinkäymisissä. Ja toki isoissakin, jos kokee jaksavansa. Mutta kun aamuruuhka matelee, maitopurkki sittenkin unohtui kauppaan tai pudotat lempimukisi rikki, voi positiivisilla mielikuvilla ja omalla asenteella vaikuttaa siihen, ettei tarvitse hiiltyä ihan poroksi 🙂 Tai kun kohtaat päivän kymmenennen veemäisen asiakkaan, saat kohtuutonta kritiikkiä tai mitä näitä nyt onkaan…
Siitä olen kyllä samaa mieltä, että asioiden mittasuhteita aina kannattaa miettiä. Kaikille tunteille kuitenkin on paikkansa, ja niillä on oma tehtävänsä ihmisen elämässä. Isot elämänkriisit ja arjen pikkuvalitukset eivät ole samalla lähtöviivalla eivätkä edes samoissa kisoissa. Silti niitä pikkunapinoitakaan ei kannata suoralta kädeltä väittää turhaksi valitukseksi, koska niiden takaa saattaa paljastua jotain ihan muuta – vaikkapa ahdistus elämäntilanteesta ja muutoksen tarpeesta.. Itselleni just ne arjen napinat kertovat siitä, että nyt väsyttää, nyt pitää löysätä ja relata. Jos juuri sillä hetkellä ei ole mahdollista löysätä tahtia, niin tahdolla ja positiivisella itseruoskinnalla pääsee eteenpäin.
Jenny B-H
Ah, syntyipä täällä hienoa keskustelua. Kiitos oivallisista kommenteista!
Mielenrauha
Vinkkaan kyllä ainakin tuolla FB-sivulla http://www.facebook.com/onnenoma. Juttu tulee ensi vuoden puolella ulos.
Jotenkin löydän tässä myönteisyydessä kaksi tasoa. Se syvään hengittely ja arkisten pienten asioiden myönteinen ote ja sitten se syvemmän läsnäolon ja mahdollisimman vahvasti tässä hetkessä oleva oleminen. Tuo jälkimmäinen alkaa löytyä yleensä silloin, kun elämässä sattuu jotain tosi rankkaa. Vaikka huomio on myönteisyydessä ja jopa niitten mikroskooppisten kiitosaiheiden poimimisessa, tunteet on kumminkin koettava. Jos surun jättää surematta ja vaikka epäoikeudenmukaisen tilanteen herättämän vihan rakentavati ilmaisematta, ne muodostuvat herkästi tukoksi muiden tunteiden tielle, kääntyvät sisäänpäin ja muuttuvat masennukseksi, ajattelen. Jos niihin jää koko ajan kiinni, ei ehkä pää kestä.
Myös Bergmanin Marikka sivusi tätä aihetta koskettavassa blogitekstissään muistellessaan erästä haastattelemaansa perhettä (lapsen vakava sairaus) ja pohtiessaan omaa raskasta vuottaan http://pientaelamaaetsimassa.blogspot.fi/2012/10/ilo-riittaa.html
Suru surraan silloin kun se tulee, mutta ilosta otetaan kaikki irti. Kivuttomasta hetkestä, pienestä valoisasta tapahtumasta. Ihan mistä vain.