Katoavaista on sisäinen rauha…

…eikä vanhemmuus aina ole helppoa, tai ainakin tänään tuntui siltä.

Ah! Juuri kun luulee, että mikään ei voi vavisuttaa sisäistä rauhaa, on enemmän väärässä kuin pitkään aikaan! Aamu nimittäin alkoi herätessäni ei ihanaan linnunlauluun, vaan viikon päästä 17 vuotta täyttävän tyttären ja teini-ikää lähentelevän siskonsa nahisteluun. Sen sijaan, että itse olisin toivottanut hyvät huomenet aloin selvitellä tilannetta (virhe) ja niinhän siinä kävi, että omaakin kupolia alkoi kiristää vallan nopeasti. Tyttäret eivät sitten saaneet aamuisia välejään kuntoon eikä oma panokseni asiaan varmaankaan tilannetta helpottanut. Lopulta kaksikko lähti peräkanaa marssimaan kohti pysäkkiä sopivan turvavälin pitäen, mikä taas itsestäni tuntui käsittämättömältä, miten ihmeessä ei voi edes yhdessä kävellä, vaikka reitti on sama… Useimmiten pysyn erossa näistä tilanteista ja pyydän lapsia keskenään selvittämään välinsä, mutta nyt se piti se omakin lusikka työntää sinne samaan soppaan. Kun tyttäret olivat lähteneet matkoihinsa, viimeisiä tunteita vielä väliteltiin tekstarien välityksellä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä minä sain ihan parhaan opetuksen, ja vieläpä ihan itseltäni! Ah, kuinka kätevää!

Ton ikäisen pitäisi olla riitelemättä pikkusiskon kanssa, joka ”ärsyttää”. En käsitä, miten voit olla välillä noin lapsellinen. Tyyppi on muka aikuinen. 

Kun vaihtaa sanan pikkusisko tilalle tyttäret, niin voisipa hyvinkin luulla, että olisin lähettänyt viestin itselleni esikoisen sijaan, syytä ainakin olisi ollut. Sen sijaan, että itse olisin pysynyt tilanteessa aikuisena, annoin toisten vahvojen tunteiden tarttua itseeni ja yhtäkkiä olin täysin samalla viivalla heidän kanssaan. Ja faktahan on, että lopulta mikään tilanne tai kukaan toinen ihminen ei voi ikinä ärsyttää minua, ellen itse lähde ärsytykseen mukaan ihan itse ärsyyntymällä. Itse sitä tekee aina päätöksen omasta käyttäytymisestä ja itse valitsee, miten toimii missäkin tilanteessa. On myös hyvä muistaa se, että jonkun tunteen tunteminen ja sen tunteen mukaan toimiminen ovat ihan eri asioita. Olin aika pettynyt itseeni, olisin toivonut maanantaille parempaa käynnistymistä, mutta lopulta päätin ottaa tämän erinomaisena opetuksena ja hyvänä asiana.

Ja niinhän se menee, että ne rakkaimmat ja lähimmät ihmiset meidät aina maanpinnalle pudottavat ja näyttävät, kuinka katoavaista se sisäinen rauha voi ollakaan. Vaikka sitä kuinka onnistuu olemaan ärsyyntymättä liikenteessä tai vaikka sitten vieraiden ihmisten joukossa, niin ne tosiopettajat löytyvätkin usein omasta kodista. Näin se menee, olemme peilejä toisillemme ja lopulta se asia, mikä toisessa ärsyttää, onkin useimmiten jotain, jota meidän olisi syytä tutkia itsessämme.

Jos tämä aamu olisi mennyt oppikirjan mukaan, olisin antanut tyttärien hoitaa riitansa keskenään, olisin ollut välittämättä siitä ja käynnistellyt omaa ja kuopuksen päivää iloisissa merkeissä. Olisin antanut ehkä ärsytyksen nousta, tulla ja mennä ja jatkaa sitten aamutoimia täysin rennoin fiilarein. En olisi antanut lasten nahistelun pompauttaa minua tunnetilasta toiseen. No nyt ei mennyt niin, mutta nyt on näin! Ja tärkeintä on, että asiat sovitaan ja pyydetään anteeksi, kuten tässäkin keississä. Mutta oikeasti elämä on kyllä ihan mahtavaa, kun koko ajan on mahdollisuus oppia lisää. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Niin se menee, ja se on vain hyväksyttävä.

Huippua viikkoa sinulle!

Emme lannistu, jatkamme harjoituksia. (Kuva: Pinterest)