Kel onni on…

..Se onnen näyttäköön.

Eräs ystävättäreni kirjoitti aamulla Facebookissaan olevansa onnellinen, ja pohti samassa statuksessaan, että saako sellaista edes sanoa ääneen. Minä olen sitä mieltä, että todellakin saa, ja nimenomaan pitää. Maailmassa on niin paljon huonoja asioita, kateutta ja negatiivisuutta. Jos joku ihminen ärsyyntyy toisen onnesta, ärsyyntymisen sijaan kannattaisi ehkä tehdä omalle elämälleen jotakin.

Itse pyrin olemaan kadehtimatta ihmisiä ympärilläni. Parikymppisenä se oli vaikeaa, mutta liekö ikääntymisen vai itsetutkiskelun tulosta olen oppinut onnistuneesti kääntämään kateuden iloksi. Tuntuu itsestäkin todella hyvältä, että vilpittömästi osaa osallistua toisen onneen iloitsemalla hänen kanssaan. Toisen onnistuminen motivoi itseäkin kokeilemaan uusia juttuja.

Tämä näky tekee olon onnelliseksi.

Taannoin kirjoitin, että pyrin näkemään asioissa aina hyviä puolia (nyt en puhu sellaisista asioista, kuten esimerkiksi rikollisuudesta tai luonnonkatastrofeista, joissa kertakaikkiaan ei voi nähdä mitään hyvää). Moni oli samaa mieltä, mutta sain myös kommentteja, että sellainen on mahdotonta, yltiöpäinen positivismi on feikkiä ja iloiset ja positiiviset ihmiset ovat ärsyttäviä. Ja että ilmeisesti en ole kokenut riittävästi ikäviä asioita, kun voin ajatella tuolla tavalla. No, en minäkään ole aina hyvällä tuulella, en todellakaan, mutta useimmiten kuitenkin olen ja en sitä mitenkään piilottele. Ja kyllä, olen myös kokenut ikäviä asioita elämässäni. Kolme vuotta sitten olin varma, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Kuinka väärässä olinkaan.

Minä, varpaani ja meri. Yksi suurimpia onnellisuuden hetkiä viime kesältä.

Onneni ja onnellisuuteni on nykyään kiinni hyvin pienistä asioista. Perheestä, liikunnasta, kesästä, työhön liittyvästä hyvästä palautteesta, mukavista ihmisistä, erilaisista kohtaamisista… Viimeksi koin pakahduttavaa onnen tunnetta muutama päivä sitten, kun kuopukseni alkoi jutella kunnolla. Mikä voisi olla ihanampaa kuin pienen vauvan jatkuva jokeltelu ja ilmiselvä ihastuminen omaan ääneensä. Ja jotta ei menisi turhan henkiseksi, ilahtuisin kyllä suuresti Land Cruiser -maasturista.

Hauska seurata vieressä, kun toinen on ihastunut omaan ääneensä.

Jos ihmiset uskaltaisivat irrottautua ainaisesta negatiivisuudesta, vanhoissa sotkuissa vellomisesta, pahan puhumisesta ja kadehtimisesta, elämä olisi paljon helpompaa.

Minä uskon jossain määrin tähän. Pilkka, se kolahtaa omaan nilkkaan. Laita hyvä kiertämään, niin se tulee tuplana takaisin.