Kuka estää onneasi?

Onnea voi olla täydellinen avokado.

Hm, kuka estää onneasi? Tunnustan: minä olen joskus onneni este, myönnetään se taas. Silloin tuhlaan aikaa kaikkeen merkityksettömään enkä muista elää ja nauttia.

Tiedättekö sen tunteen, kun lukee jonkun todella herättävän kirjoituksen, ja koko kehon läpi virtaa kuin aalto ja kroppa menee kananlihalle? Tänään törmäsin sellaiseen seuraamassani Sateenkaaria ja serpentiiniä -blogissa. Lukemisen jälkeen olin kiitollinen, että olin lukenut postauksen. Silmäni avautuivat taas hieman aikaisempaa enemmän.

Joitain vuosia sitten oivalsin itse taisteltuani riittävästi oman arkeni vastoinkäymisissä, ettei kenellekään meistä ole luvattu tiettyä aikaa. Että välillä elämä voi olla kuin höyhenen leijailua, ja jos milloin tahansa voi tapahtua mitä vain hyvää, niin voi tapahtua huonoakin. (Silti sitä huonoa ei kannata odottaa eikä ainakaan pelätä!) Silloin aloin tajuta, että olisi hyvä opetella nauttimaan hetkestä ja elämään enimmäkseen hetkessä. Eikä ainakaan jarruttaisi omaa onneansa, vaan tekisi elämästään elämisen arvoista ja sellaista, että jokainen ilta voisi olla itseensä ja päivään tyytyväinen kun pään tyynyyn painaa. Ettei murehtisi ja stressaisi turhasta tai ainakaan liikaa. Ettei kiinnittäisi huomiota asioihin, joilla ei ole suuressa mittakaavassa mitään merkitystä. Että uskaltaisi toteuttaa haaveitaan, rohkenisi olla onnellinen ja rakastuisi arkeensa aamu toisen jälkeen, myös silloin, kun päivät eivät ole ruusunpunaa tai popkornia vaan suoraan sieltä jostain syvältä. Että näkisi ihmiset edessään sellaisina kuin he ovat, ei takertuisi enää omaan menneisyyteen tai sen toisen menneisyyteen. Että lakkaisi olemasta uhri ja oppisi antamaan anteeksi. Että ymmärtäisi, ettei negatiivisuuteen, vihaan tai katkeruuteen kannata käyttää enää hetkeäkään. Että muistaisi rakastaa. Että elämä on liian kallisarvoinen tuhlattavaksi pelkästään huonoihin keloihin ja vanhojen sotkujen mukaan kantamiseen.

Onnea voi olla juoksulenkki, jonka jälkeen pitää ottaa vähän lepoa.

No kröhöm.

Yhä olen samaa mieltä kaikesta tuosta, mitä tuohon ylle kirjoitin. Mutta kas vain, kummasti sitä unohtaa arjen hälinässä osan noista asioista, joskus jopa kaikki ne. Sitä ottaa stressiä töistä, kodista, lapsista ja puolisosta. Tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Ystävien tapaamisesta, siivoamisesta, siitä, ehtiikö aurinkopäivänä ulos. Tiskaamattomista tiskeistä, vapun jälkeen lattialla sykkyröihin rusentuneista serpentiineistä. Tulppaaneista, jotka ovat olleet maljakossa viisi päivää liian kauan. Kuorimattomista jalkapohjista, pölypalleroista ikkunalaudalla, eteisen kenkämerestä.

Niin monesta niin turhasta asiasta. Ja sitä vähän niin kuin unohtaa elää. Tai ainakin unohtaa nauttia tästä ainutkertaisesta tilaisuudesta, elämästä.

Mutta kirjoituksen luettuani kiire lakkasi. Työt eivät stressanneet. Istuin ja ihmettelin. Tunsin onnea ja syvää rauhaa.

Onnea voi olla itse omin pikku kätösin valmistettu lounassalaatti.

Päätin (kyllä, jälleen), että yritän joka aamu muistaa olla olematta oman onneni käsijarru. Päätin, että teen vielä enemmän asioita, joita haluan tehdä. Etten enää edes hetkellisesti jumita ikivanhassa ja sure marttyyrimaisesti kaikkea elämäni aikana kohtaamaani epäonnea ja surkeutta. (Sillä ainoa, joka sellaisesta kärsii, olen minä itse. Loppujen lopuksi ketään muuta tuskin kiinnostaa.)

Onneksi voimme päättää valita sen, mihin keskitymme.  Ihan jokaisena aamuna.

Ihanaa viikon alkua ja vapun jälkeistä elämää! Kaikki on hyvin jo nyt.