Love yourself…

… ei kuulosta lainkaan niin typerältä kuin rakasta itseäsi.

Viime päivinä olen katsonut enemmän ulos kuin sisään. Olen keskittynyt enemmän muihin ihmisiin kuin itseeni. Olen kärsinyt turhauttavista alemmuuskomplekseista. Läpikäymäni itsetuntopohdinnat ovat tuoneet mukanaan typeriä tuntemuksia aina mustasukkaisuudesta itseinhoon. Yäh. Ei hyvä. Olen ollut aivan ihmeissäni, sillä olenhan ollut jo pitkään itseeni ihan tyytyväinen, vaikka moni asia onkin ollut rempallaan tai puolitiessä, mutta vain siksi, että en ole jaksanut/halunnut/ehtinyt tehdä niille mitään. En esimerkiksi koko kesänä ”ehtinyt” kampaajalle. Nyt hiukset ovat uudessa kuosissa. Olen alkanut urheilla enemmän, jotta saisin karistettua ne (omasta mielestäni) ylimääräiset kiloni. Silmänympärysvoide on ahkerassa käytössä. Liekö minuun iskenyt jokin 40 ikävuoden kriisi. Ohhoh, pikkuisen rasittavaa. Enhän edes tahtoisi olla enää parikymppinen. Eikä pari kolme neljä Bodypumpia viikossa vetävästä paljon liikkuvasta jumppaohjaajasta saa siroa kaislanohutta tanssijaa, vaikka seisoisi päällään tai katkoisi kylkiluita. Onneksi tajusin nousta synkkyyden suosta ja nipistin itseni hereille samalla todeten, että olen juuri sellainen kuin minun kuuluukin olla ja nautin siitä. Piste.

Mietin tovin, kirjoitanko teemasta lainkaan, mutta nyt huomaan, että asian ääneen myöntäminen vaikka sitten kirjoittamisen muodossa tuntuu hyvältä, jotenkin tervehdyttävältä. Ja oikeasti tunteet, joissa vielä eilen velloin, tuntuvat nyt typerääkin typerimmiltä. Omilla ajatuksilla voi aiheuttaa itselleen niin paljon pahaa, ettei tosikaan.

Käytännössä tiedän, että negatiivisia asioita ja tuntemuksia käsitellessä tulisi pysytellä nykyhetkessä. Itselläni on myös taipumusta joskus siihen, että helposti laajennan ongelmia koko aikuiselämän mittaiseksi. Ajatuksiin ryntää asioita, joilla ei ole mitään tekemistä ajankohtaisuuden kanssa. Silloinhan sitä tulee piinattua itseään kaikilla mahdollisilla taakoilla samaan aikaan. Nykyhetkessä vallitsevaa tilannetta voi käsitellä niin, että sille voi tehdä jotain. Vanhat asiat kannattaa hyvästellä ja laittaa arkea rikastuttavien elämänkokemusten joukkoon.

Olen myös stressannut sitä, millaista joskus kuvittelin elämän olevan, kun on tietoisempi itsestään ja hetkestä, joka meillä on juuri nyt. Luultavasti ajattelin, että sellaiset ihmiset ovat aina tasapainossa, iloisia ja onnellisia. Eihän sellainen ihminen ole ikinä huonolla tuulella tai kriiseile, ei edes väsyneenä, sillä eihän hän ole ikinä väsynyt!

Mutta ei elämä niin kulje. Ei kukaan voi olla aina jotain. Tunnetilat tulevat ja menevät. Onkin ollut kasvattavaa huomata, että vaikka sitä itse kehittyy ja kasvaa ihmisenä, ilojen ja surujen määrä on vakio. Vain oma suhtautuminen niihin voi olla erilaista. Ja sitä omaa suhtaumista voi nimenomaan treenata. Taannoin käymässäni logoterapia-iltamassa sanottiinkin, että vaikka (itsetutkiskelun ja elämän merkityksellisyyden löytymisen myötä) elämänlaatu nousee, silti on kipuilua, kriisejä ja elämän ailahtelevaisuutta. 

Näinhän se menee. Olen siis normaali. Olen ihminen. Ah, tätä elämän vuoristorataa.

Ja vielä kun muistaa sen, että kaikki on tarkoituksellista, mennyt ja tuleva.

Olen tässä ja nyt ja se on elämäni tärkein hetki. 

Rakastetaan itseämme. Ja tietenkin nami nami ja mitä näitä muita nyt olikaan, heh.

Tämän viikon teemana on tämä!