Mee kotiis itkemään
Mieltäni vaivaa paljon seuraava asia: Miksi toisen ihmisen itku pelottaa? Jos joku itkee julkisella paikalla, miksi monelle tulee siitä epämukava tai vaivautunut olo?
Ilmeisesti ainoa oikea tapa vuodattaa kyyneliä on kotona, pimeässä ja vielä verhot kiinni. Vähintäänkin niin, ettei kukaan vain näe ja vaivaannu asiasta. Mutta voiko joku oikeasti ajatella näin: Mitä toi tossa itkee? Menis kotiinsa siitä itkemään.
Toivottavasti ei.
Jumppaohjaajakaverini menetti yllättäen rakkaan ihmisen. Hän meni ohjaamaan kuitenkin jumppatuntiaan ja alkoi itkeä kesken kaiken. Mitä tekivät asiakkaat? He katsoivat pois ja välttivät katsekontaktia lopputunnin. Tunnin lopussa kaverini oli kertonut itkunsa syyn asiakkaille. Onneksi sentään muutama esitti osanottonsa.
Minusta se kuulosti kuitenkin kamalan surulliselta. Tuli olo, että eikö ketään kiinnosta. Jos joku itkee lohduttomana, on aika selvää, että hänellä on jokin hätänä.
Moni varmaan käyttäytyy välinpitämättömästi siksi, ettei tiedä, mitä sanoa. Tämäkin tilanne oli varmasti yllättävä, mutta spontaani ”Mikä sulla on” olisi voinut olla yksi keino lähestyä kaveriani.
Toinen ystäväni menetti juuri isänsä. Hän tietää, että olen täällä, sitten kun hän kaipaa olkapäätä ja juttuseuraa. En tahdo missään nimessä hiillostaa häntä, mutta lähetän hänelle joka päivä viestin, jossa tiedustelen hänen vointiaan.
Ihmiset eivät ehkä tahdo sekaantua toisten asioihin. Jos sellainen tuntuu vaikealta, ajattele itsesi toisen asemaan. Mieti, miten itse toivoisit ihmisten käyttäytyvän sinua kohtaan, jos olisit vastaavassa tilanteessa.
Itse olen taipuvainen itkemään hädän hetkellä enkä silloin välitä, missä näytän tunteitani. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että pillittäisin koko ajan, mutta mielestäni itkeminen on täysin luonnollista. Sitä paitsi se puhdistaa, ja olo on itkun jälkeen paljon parempi. Mielestäni on rohkeaa uskaltaa itkeä, eikä kyyneleitä tarvitse hävetä.
Useimmiten olen saanut itkeä julkisesti ilman, että kukaan on puuttunut asiaan. Korkeintaan olen saanut pahansuopia ”Mee kotiis itkemään” -katseita.
Kerran kävi eri lailla. Taannoin ulkomailla tunsin itseni niin neuvottomaksi, että aloin itkeä. Meni ehkä kymmenen sekuntia, kun minulle vieras ruotsalaisnainen otti olkapäästäni kiinni ja kysyi, voiko auttaa ja tiedusteli mikä minulla on hätänä. Voi että se tuntui hyvältä. Hän myös jäi seurakseni ja alkoi miettiä erilaisia vaihtoehtoja, jotta ongelmani voitaisiin ratkaista.
En tarkoita, että toisen ongelma pitäisi ottaa omakseen, mutta empaattinen läsnäolo ei maksa mitään, ja voi olla toiselle elintärkeä juuri sillä hetkellä.
Toisen tunteisiin voi olla vaikea reagoida, siksikin, kun ei voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu. Joskus hyvää tarkoittavat sanat voivat tuntua korneilta ja latteilta. Itse ajattelen niin, että ne kannattaa siitä huolimatta sanoa.
Jos näet jonkun itkevän, voitko olla välittämättä? Toivottavasti et. Yksi pieni kysymys, muuta ei tarvita.
P.S. Itkemisen lisäksi muista nauraa, aina kun mahdollista!
Iida
Olen sitä mieltä, että empatia on hyvästä, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kesken. Silti en haluaisi että tuntematon – vaikka tarkoittaisi kuinka hyvää – tulisi kysymään itkuni syytä.
En häpeä itkeä julkisesti, mutta en myöskään halua selittää kellekään miksi itken. Itkulle ei mahda mitään, ja kuten sanoit, se puhdistaa ja tekee muutenkin hyvää. Koen sen silti niin henkilökohtaisena asiana, että haluan tehdä sen rauhassa.
Itku ei ainakaan omalla kohdallani läheskään aina tarkoita sitä että kaipaisin lohdutusta. Itken koska olen surullinen, itken koska pelkään. Itku itsessään toimii lohtuna, se auttaa minua käsittelemään tunteitani. Itkun jälkeen kykenen taas ainakin hetken toimimaan normaalisti, sillä olen saanut akuutin pahan olon purettua.
Olen introvertti, eikä puhuminen muutenkaan ole vahvimpia puoliani. Siksi ehkä suhtaudun tähänkin asiaan näin. Toisaalta kaikesta tästä huolimatta nostan hattua niille jotka rohkeasti osoittavat ystävällisyyttä tuntemattomille, ja arvostan kovasti niinkin pieniä asioita kuin kassaneidin hymyä tai sitä että joku pitää minulle ovea auki. Itkuni vain haluaisin itkeä rauhassa.
Jenny B-H
Erinomainen näkökulma tämäkin, kiitos, että toit sen esille.
Piaf
Itsekin olen niitä jotka itkevät helposti. Loukkaantuminen, väsymys, pelko, haikeus, ikävä ja suru, usein myös ilon liikutus tulevat ulos itkuna. Olen ikäni hävennyt itkuherkkyyttäni, mutta en voi asialle mitään. Ihanaa että on ihmisiä joiden mielestä itkua ei tarvitse hävetä!
Olen kuitenkin Iidan kanssa samaa mieltä, luultavasti ihmisten kylmyydeltä vaikuttava seinien katselu johtuu siitä että he eivät halua mennä toisen intiimille alueelle, itkettävän asian ääneen sanominen voi tuntua entistä pahemmalta. Monessa tilanteessa on vaikea päätellä mikä olisi toisen mielestä paras lähetymistapa.
Jenny B-H
Piaf ja vielä Iidakin, olen tosiaan sitä(kin) mieltä, että jokaiselle pitää sallia se oma reviiri. Ei ehkä tosiaan tullut tässä kirjoituksessani esiin, se tosiseikka, että kaikki eivät tahdo, että itkun syytä kysellään. Kirjoitinkin asiasta nyt oikeastaan omasta näkökulmastani sekä myös kaverini.
Olen ollut kerran tilanteessa, jossa tietty porukka oli kokoontunut monta kertaa ja olimme kertoneet toisillemme luottamuksellisiakin asioita, mutta sitten kun purskahdin kerran itkuun, syntyi kiusallinen hiljaisuus, joka kesti, kesti ja kesti, niin, että tunsin itseni sillä hetkellä todella typeräksi (vaikka useinkaan en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat). Olisin arvostanut sitä, että edes joku heistä olisi sanonut jotain (ihanmitätahansa), mutta kaikki olivat hiljaa.
Mä ajattelen ja toiminkin niin, että jos joku itkee ja on pois tolaltaan, kysyn, mikä on hätänä, mutta jos toinen ei tahdo kertoa tai kaipaa selvästi yksityisyyttä, toki annan hänen olla ja arvostan hänen kantaansa.
Linda
Mietin tuota jumppasalitapausta ja reaktioita. Itse menen helposti itkevän ihmisen lähelle ja saatan ottaa olkapäästä kiinni (tarkoituksena olla tukena) mutta usein siinä käy niin, että ihminen on niin kiitollinen/ häkeltynyt huomiosta, että itku vain yltyy eikä sille tule loppua. Ts. olisin ehkä jättänyt lähestymättä jumppaohjaajaa juori tuon takia, että hänenkin olisi ollut helpompi vetää tunti loppuun. Toivottavasti ymmärsitte pointin : D
Päivikki
Jenny, kiitos, hyvä kirjoitus (jälleen)!
Mä oon itkenyt tänä syksynä litra tolkulla. Olen aina ollut itkuherkkä ja itkenyt vähän kaikenlaisista syistä:) Tänä syksynä syy on ollut tuskallinen suru ja ikävä. Olen kohdannut ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisen surun, joka vie kaiken voiman ja kaiken toivon tai halun elää, kääntyy kiellettäessä aggressioksi itseä kohtaan ja valuu niin synkkänä painona päälle, ettei sitä jaksa yksin kantaakaan..
On tuntunut tuskalliselta yrittää pidätellä itkua, väkivallalta itseäni kohtaan, ja surtavaa kohtaan. Usein kuitenkin ympäristö kielii siitä, että itku pitäisi kätkeä. Vieraat tuijottelee tuomitsevasti tai kääntyy pois. Tutuille saattaa tulla tarve saada itku loppumaan keinolla millä hyvänsä. Eihän nauruakaan yritetä saada pois, miksi itku?!! Kai toisen itkua ja surua on niin pelottavaa kohdata, se nostaa omia kipeitä tunteita ja muistoja esiin..
Itse olen oman suruni kohdalla oppinut, että surevaa ei pidä jättää huomiotta. Surevalle on todella tärkeää kokemus, että surun tunne on hyväksytty ja sillä ei ole mitään määräaikaa tai tyyliä tai muitakaan määreitä. Se on kuin on, niin paljon kuin on, niin kauan kuin on, siellä missä on ja sillä tavalla kuin on..
Ehkä se, että vieraat tulisivat uteleman, olisi epämukavaa, samoin utelut muutenkin. Utelu ei ehkä anna vaikutelmaa myötätunnosta. Myötätuntoinen katsekin voi antaa kuvan, että olen tässä, olet turvassa. Tutuiltakaan en välttämättä uteluja kaipaa, mutta lähestymistä kyllä, jakamista, kosketusta ja läsnäoloa.
Suomalaistyylinen tapa jättää sureva yksin ”ei viitti nyt häiritä sitä. Sitä saattaa nolottaa, jos meen siihen. En tiedä, mitä sanoa, jätän yksin…” ei toimi. Opin tuon oman suruni kautta. Vaikka saattaisin näyttää siltä, että olen kääntynyt sisäänpäin, enkä kykene ottamaan mitään vastaan, on ensiarvoista, että surevan luokse tullaan ja tullaan ja tullaan, ei jätetä yksin. Laitetaan viestiä, tullaan luokse, soitetaan..Hiljaa oleminen lähellä, hengittäminen, halaaminen, ”mä oon tässä sun kanssa”.. Lohduttavinta on ollut se, jos olen kokenut, että mun tunne on kuultu, mua on kuunneltu ja mun suru on hyväksytty ja jaettu. Ihan rauhassa.
Selittäminen, ohittaminen, puheenaiheen vaihtaminen, väistäminen, asian ratkaiseminen, eteen päin työntäminen, tsemppaaminen ”kyllä se siitä. Tällä on varmasti joku tarkoitus. älä ajattele sitä. ym.” tuntuvat siltä, ettei mun surua ja itkua kestetä(minua ei kestetä) ja se halutaan kieltää. Surun käsittelyyn kuuluu itku ja se ottaa oman aikansa, joka saattaa olla pitkäkin.
Jos itkua lähtee kieltämään ja pidättelemään, tekee siinä itselleen väkivaltaa, kieltää itsensä. Itku auttaa ja itku puhdistaa. Tunteen ilmaiseminen pitää elossa. Kukaan ei voi määritellä toisen tunteita tai arvottaa niitä. Jokaisen tunne on arvokas ja aito. Ja toivottavasti niillä on muuallakin tilaa kuin kotona!
Näin suru-itkusta. NYYYYH kaikissa väreissään! <3
Jenny B-H
Kiitos kommentista Linda! Oi, näin niin itseni tuossa, mitä sanoit. Joskus sitä vain on niin kiitollinen ja helpottunut huomiosta, että itku tosiaan saattaa yltyä. Nää on kamalan vaikeita juttuja! Kun yhdelle sopii yksi tapa, toiselle toinen. Ehkä pitää vain yrittää kuunnella intuitiota sitten.
Jenny B-H
Kiitos Päivikki pitkästä ja hienosta kommentistasi! Tää itkuasia vaikuttaa olevan tosi monipiippuinen ja vaikea juttu. Yhdelle sopii yksi tapa, toiselle toinen. Kirjoitit tosi kauniisti. Olen aina vain pahoillani sun puolesta. Pitäisi useammin kysyä, mitä kuuluu, eikä vain miettiä omassa päässään. Paljon halauksia.