Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa? Miksi on helpompaa uskoa, että kuka tahansa muu ihminen kyllä pystyy, mutta en minä. Tätä asiaa olen taas joutunut pyörittelemään päässäni. Taas. Miten voi olla niin vaikea uskoa itseensä? Somessa varsinkin monien elämä näyttää niin täydelliseltä, vaikka toki sen tietää, että kaikilla on hetkensä: ne musertavat, jolloin ei saa henkeä, ne iloiset, jotka naurattavat, ne surulliset, jotka on itkettävä pois kuin ne mukavatkin, jotka jättävät myönteisiä jälkiä.

Arki on ollut niin täyteläistä ja runsasta, että en ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa blogia. Päivätöissäni laitoin viikon sisään neljä tietokirjaa painoon ja se oli aikamoinen loppuhuipennus monen kuukauden rutistuksen jälkeen. Täällä kuitenkin ollaan ja tehdään taas vahvasti blogin kanssa comebackia, mielessäni pyörii ihan hurjasti kaikenlaista sanottavaa, joka haluaa selkeästi ulos pääkopastani. Ja kirjoittaminenhan on itselleni ollut aina se paras tapa käsitellä asioita, joten ei muuta kuin mustaa valkoiselle ja asiaa eetteriin. Juhannus tuli huilittua ja pakko sanoa, että tarpeeseen tuli taas olla vain tekemättä mitään isompia: Vähän jumppaa ja chillailua laiturilla, ruokaa ja saunaa ja aikaisin nukkumaan, siitä on oma juhannus tehty.

Aamulla mietin sellaista, miten vaikea ihmisen on käsittää, että mikä tahansa on itsellekin mahdollista, itseasiassa niin hyvässä kuin huonossakin. Yhtälailla kuin voimme onnistua missä tahansa, emme toisaalta ole voittamattomia tai haavoittumattomia. Sitä helposti ja niin turhan usein ajattelee, että vaikka mitä maailmassa tapahtuu, asiat eivät jotenkin joko koske itseä tai sitten vain ole itselle mahdollisia. Useimmiten kai näin on silloin, kun ajattelee hyviä asioita, oli sitten kyse vaikka opiskelusta, työpaikasta, uudesta autosta, uudesta kodista, omasta kunnosta tai vaikka jostain luonteenpiirteestä tai taidosta, jota haluaisi kehittää. Sen sijaan, että uskoisi itseensä, on niin paljon helpompi olla uskomatta itseensä, mutta samalla ajatella, että kuka tahansa muu ihminen maailmassa voisi sen jonkun, mikä se sitten olikaan, saavuttaa, mutta ei me itse. Aargh. Olen tätä teemaa työstänyt elämässäni jo vaikka kuinka pitkään ja yhä edelleen säännöllisin väliajoin huomaan, etten vieläkään täysin usko itseeni kaikessa ja usein ajattelen, että no joo, kyllä noi muut, mutten minä. Että mitä minä edes kuvittelen. Parempi olla tekemättä, kun ei se kuitenkaan onnistu. Se, että ei edes viitsi yrittää, koska ei usko mahdollisuuksiinsa, on kyllä ihan pahinta bullshittiä, mitä itselleen voi tarjota.

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Toki se ei ole tavatonta, kun miettii vaikka omaa tilannettani eräässä aiemmassa parisuhteessa silloin joskus ajat sitten. Kun vuosikausia kuulee ja ennen kaikken kuuntelee, ettei itsestä ole oikein mihinkään tai on koko ajan jotenkin vääränlainen, muuttuu se helposti uskomukseksi, joka alkaa toistaa itseään. Sitten sitä yrittää parhaansa ja aina epäonnistuu, teki niin tai näin. No, sellaiseen turtuu ja sitten mielellään lakkaa tekemästä ja yrittämästä, koska ei koskaan täytä toisen vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia ja aina muuttuvia. Silti olen jo kauan kuvitellut päässeeni eroon noiden vuosien aiheuttamista negatiivisista vaikutuksista, mutta aika ajoin ne vain pulpahtelevat pintaan ja yhä näemmä vaativat työstämistä vai ehkä sittenkin vain hyväksyntää? En voisi koskaan enää kuvitella olevani tuollaisessa parisuhteessa, enkä vieläkään voi oikein käsittää, että olin sellaisessa aikanaan niin kauan, mutta sellaisiahan me ihmiset ollaan, helposti totutaan kaikkeen ja aletaan pitää sellaistakin tavallisena ja normaalina, mikä ei ole tavallista tai normaalia, vaan jonkun toisen oman pahan olon purkamista toiseen ihmiseen ilman, että kumpikaan oikein käsittää ja ymmärtää tilannetta.

Sitä halusin tulla sanomaan niin itselleni kuin muillekin, että kaikki on mahdollista. Aina kannattaa ainakin yrittää, jos jokin asia houkuttelee tai jotain haluaa saavuttaa, oli kyse mistä tahansa. Epäonnistuminenkaan ei ole uhka, vaan se on mahdollisuus, jollaisista ainakin itse olen oppinut elämässäni kaikista eniten. Jos aina vain onnistuisi ja tuosta noin vain helposti, tuskin se edes tuntuisi niin hyvältä kuin sitten jokin toinen asia, jonka eteen on tehnyt töitä ja jota on todella halunnut. Ehkä se salaisuus onkin vain se, että lakkaa pelkäämästä ja miettimästä, mitä ei voi saavuttaa, ja sen sijaan alkaa taas jälleen kerran uskoa ennen kaikkea itseensä ja siihen, mitä voi saavuttaa.

Ihanaa pyhäpäivää! Kukkia sinulle!

Jenny