Hyvä elämä

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa? Miksi on helpompaa uskoa, että kuka tahansa muu ihminen kyllä pystyy, mutta en minä. Tätä asiaa olen taas joutunut pyörittelemään päässäni. Taas. Miten voi olla niin vaikea uskoa itseensä? Somessa varsinkin monien elämä näyttää niin täydelliseltä, vaikka toki sen tietää, että kaikilla on hetkensä: ne musertavat, jolloin ei saa henkeä, ne iloiset, jotka naurattavat, ne surulliset, jotka on itkettävä pois kuin ne mukavatkin, jotka jättävät myönteisiä jälkiä.

Arki on ollut niin täyteläistä ja runsasta, että en ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa blogia. Päivätöissäni laitoin viikon sisään neljä tietokirjaa painoon ja se oli aikamoinen loppuhuipennus monen kuukauden rutistuksen jälkeen. Täällä kuitenkin ollaan ja tehdään taas vahvasti blogin kanssa comebackia, mielessäni pyörii ihan hurjasti kaikenlaista sanottavaa, joka haluaa selkeästi ulos pääkopastani. Ja kirjoittaminenhan on itselleni ollut aina se paras tapa käsitellä asioita, joten ei muuta kuin mustaa valkoiselle ja asiaa eetteriin. Juhannus tuli huilittua ja pakko sanoa, että tarpeeseen tuli taas olla vain tekemättä mitään isompia: Vähän jumppaa ja chillailua laiturilla, ruokaa ja saunaa ja aikaisin nukkumaan, siitä on oma juhannus tehty.

Aamulla mietin sellaista, miten vaikea ihmisen on käsittää, että mikä tahansa on itsellekin mahdollista, itseasiassa niin hyvässä kuin huonossakin. Yhtälailla kuin voimme onnistua missä tahansa, emme toisaalta ole voittamattomia tai haavoittumattomia. Sitä helposti ja niin turhan usein ajattelee, että vaikka mitä maailmassa tapahtuu, asiat eivät jotenkin joko koske itseä tai sitten vain ole itselle mahdollisia. Useimmiten kai näin on silloin, kun ajattelee hyviä asioita, oli sitten kyse vaikka opiskelusta, työpaikasta, uudesta autosta, uudesta kodista, omasta kunnosta tai vaikka jostain luonteenpiirteestä tai taidosta, jota haluaisi kehittää. Sen sijaan, että uskoisi itseensä, on niin paljon helpompi olla uskomatta itseensä, mutta samalla ajatella, että kuka tahansa muu ihminen maailmassa voisi sen jonkun, mikä se sitten olikaan, saavuttaa, mutta ei me itse. Aargh. Olen tätä teemaa työstänyt elämässäni jo vaikka kuinka pitkään ja yhä edelleen säännöllisin väliajoin huomaan, etten vieläkään täysin usko itseeni kaikessa ja usein ajattelen, että no joo, kyllä noi muut, mutten minä. Että mitä minä edes kuvittelen. Parempi olla tekemättä, kun ei se kuitenkaan onnistu. Se, että ei edes viitsi yrittää, koska ei usko mahdollisuuksiinsa, on kyllä ihan pahinta bullshittiä, mitä itselleen voi tarjota.

Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

Toki se ei ole tavatonta, kun miettii vaikka omaa tilannettani eräässä aiemmassa parisuhteessa silloin joskus ajat sitten. Kun vuosikausia kuulee ja ennen kaikken kuuntelee, ettei itsestä ole oikein mihinkään tai on koko ajan jotenkin vääränlainen, muuttuu se helposti uskomukseksi, joka alkaa toistaa itseään. Sitten sitä yrittää parhaansa ja aina epäonnistuu, teki niin tai näin. No, sellaiseen turtuu ja sitten mielellään lakkaa tekemästä ja yrittämästä, koska ei koskaan täytä toisen vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia ja aina muuttuvia. Silti olen jo kauan kuvitellut päässeeni eroon noiden vuosien aiheuttamista negatiivisista vaikutuksista, mutta aika ajoin ne vain pulpahtelevat pintaan ja yhä näemmä vaativat työstämistä vai ehkä sittenkin vain hyväksyntää? En voisi koskaan enää kuvitella olevani tuollaisessa parisuhteessa, enkä vieläkään voi oikein käsittää, että olin sellaisessa aikanaan niin kauan, mutta sellaisiahan me ihmiset ollaan, helposti totutaan kaikkeen ja aletaan pitää sellaistakin tavallisena ja normaalina, mikä ei ole tavallista tai normaalia, vaan jonkun toisen oman pahan olon purkamista toiseen ihmiseen ilman, että kumpikaan oikein käsittää ja ymmärtää tilannetta.

Sitä halusin tulla sanomaan niin itselleni kuin muillekin, että kaikki on mahdollista. Aina kannattaa ainakin yrittää, jos jokin asia houkuttelee tai jotain haluaa saavuttaa, oli kyse mistä tahansa. Epäonnistuminenkaan ei ole uhka, vaan se on mahdollisuus, jollaisista ainakin itse olen oppinut elämässäni kaikista eniten. Jos aina vain onnistuisi ja tuosta noin vain helposti, tuskin se edes tuntuisi niin hyvältä kuin sitten jokin toinen asia, jonka eteen on tehnyt töitä ja jota on todella halunnut. Ehkä se salaisuus onkin vain se, että lakkaa pelkäämästä ja miettimästä, mitä ei voi saavuttaa, ja sen sijaan alkaa taas jälleen kerran uskoa ennen kaikkea itseensä ja siihen, mitä voi saavuttaa.

Ihanaa pyhäpäivää! Kukkia sinulle!

Jenny

 

14 thoughts on “Miksi omiin mahdollisuuksiin uskominen on joskus niin vaikeaa?

  1. Niin osuva teksti itsellekin! Osui ja upposi 💖
    Monet sun tekstit herättää itsessä ajatuksia, siis hyvässä mielessä.
    Unelmat on tärkeitä ja täytyy löytää uskoa, että itsekin voi saada sen 💜

    Jos joku on kiinnostunut lukemaan, suosittelen kirjaa ”Menestys ja Onnellinen elämä” – Brian Tracy.
    Tämän kirjan jälkeen itselleni aukesi asioita itsestäni

  2. Osui ja upposi jälleen kerran! Suuria pohdintoja oman tulevaisuuden suhteen työn alla ja tämä tsemppaus mahdollisuuksiini tuli aivan täydelliseen aikaan. Kiitos!!!

    1. Kiitos Hansu kommentista, mahtava kuulla! Ja onnea sulle niihin suuriin pohdintoihin. Jotenkin mä uskon, että me kyllä tiedetään, mikä on ratkaisu, kunhan aika vain on oikea. Mukavaa viikon jatkoa sulle :)

    1. Oooh, kiitos Anna-Maria K, miten ihanasti sanottu! Ja mahtava kuulla, että jotain liikahti. Näin me ihmiset painitaan näiden samojen asioiden äärellä. Oon huomannut, että viime aikoina erityisesti itseäni on mietityttänyt monenlaiset asiat. Kai myös oon sitä tyyppiä, että haluan pohdiskella, ja kirjoittaminen on sitä parasta pohdiskelua justiinsa itselleni.
      Mukavaa viikon jatkoa sulle! <3

  3. Jos saisin euron jokaisesta nyökytyksestä, mitä harrastan sun tekstejä lukiessani, olisin jo ihan sikarikas :) Osuit taas asian ytimeen ja jälleen kerran myös johonkin omaan kipupisteeseeni. Mulla on pari juttua (ja oikeasti yksi tosi iso), jonka tekemistä ja aloittamista lykkään ja vetkuttelen kaikilla mahdollisilla tekosyillä, mutta oikeasti taustalla on vaan joku käsittämätön pelko siitä, että en onnistuisi niissä. Olen miettinyt tosi paljon, mistä tämä tulee, koska mua ei ole koskaan kunnolla latistettu (yhtä nuoruuden ääliöpoikaystävää ja sen yrityksiä ei lasketa), vaan päinvastoin aina kannustettu kaikessa, mitä olen tehnyt (tai edes yrittänyt). Että lähteekö se epävarmuus edes yrittää tosiaan ihan vaan ja ainoastaan oman itsensä sisäisestä huutajasta, joka sanoo, että ”ei siitä mitään kuitenkaan tule”??

    Vaikka en keski-ikäisenä ajattele missään tapauksessa olevani jo toinen jalka haudassa, niin onhan tässä kuitenkin se tosiasia, että en voi sitä haavettani haudutella enää vuositolkulla. Tai ainakaan vuosikymmentolkulla. Siihen olisi aika pian tartuttava kiinni ja alettava tekemään. Saatan Jenny laittaa sulle aiheeseen liittyen jossain vaiheessa sähköpostia…

    Ihanaa, että olet saanut huilittua ja vielä ihanampaa, jos sun blogiin on tulossa paljon kirjoituksia. Kuten tiedät, odotan niitä aina tosi paljon ja saan jokaisesta ihan valtavan paljon ajatuksia ja ajateltavaa. Oot vaan niin huippu <3

    1. Mahtavaa, kiitos Emma kommentista! Mä sanon, että anna palaa vain. Ihana kuulla, jos sullakin jotain liikahti. Ja miten musta tuntuu, että sä jo tiedät, kuinka toimia… Ehkä se oikea aika on nyt?
      On ollut aika rankka kevät ja kuten oon kirjoittanutkin, oon stressannut aikalailla. En oikein ymmärrä edes että miksi, mutta kai ihminen sitten tarvitsee näitäkin jaksoja ja mä luulen, että tämä kaikki haluaa vain työntää mua sinne, minne tunnen kuuluvani. Mutta se selviää kyllä sekin.
      Kiitos vielä ihanista sanoista <3 Olla nyt toiselle huippu ja toiselle idoli, ihan liikaa samalle päivälle! Pitää vähän harjoitella taas tällaisen palautteen vastaanottamista :) Aurinkoa!

  4. Erittäin hyvä teksti taas. Usein ihminen itse rakentaa itselleen turhan suuren kynnyksen kokeilla jotain. Todella ikävää, jos joku läheinen ihminen vielä vahvistaa tai korottaa entisestään sitä kynnystä. Taitaa olla vielä valitettavan yleistä.

    1. Kiitos Jyri kommentista! Ja tähän samaan syssyyn kiitos myös maraton-raportoinnista! Kuulosta kivalta ja hauskalta! Törmäsinkin yksiin juoksututtuihin lähtöalueella, jotka olivat tulleet laivalla ja jotka olivat saaneet numeronsa ja siellä.
      Ja miten hyvin sanottu, ihminen itse rakentaa itselleen turhan suuren kynnyksen kokeilla jotain.
      Juuri näin. Koska jos se ei sittenkään ole se mieleinen juttu, silti on ainakin kokeillut, eikä tarvi jahkata.
      Mahtavaa viikkoa sulle :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *