Hyvä elämä

Minne katosi rohkeus?

Ensi viikolla joudun pääsen työn merkeissä kuumailmapallon kyytiin. Olen stressannut retkestä jo tovin. Minua pelottaa nousta korkeuksiin.

Jos tilaisuus olisi tarjoutunut joitain vuosia sitten, olisin ollut aivan fiilareissani. Juhuu, joko lähdetään! Onpa mahtavaa nähdä maa ilmasta käsin!

Sitä paitsi 15 vuotta sitten olin aikeissa alkaa harrastaa laskuvarjohyppyä. Hullu minä! Vielä kolme vuotta sitten olin ilmoittautunut autokoulun prätkäkorttiopetukseen, mutta se jäi toteuttamatta, kun kiinnostus moottoripyöräilijöihin moottoripyöräilyyn vaihtui seurusteluhommiin.

Tällä hetkellä moottoripyöräkortin suorittaminen ja prätkän hankkiminen tuntuvat todella kaukaiselta ajatukselta. Vaikka omat ajotaidot olisivat kuinka hyvät, ikinä ei voi luottaa niihin muihin liikenteessä ajaviin täysin. Aina voi sattua jotain.

Tein johtopäätöksen: minusta on tullut nynny!

Tämä muutos itsessäni on tapahtunut sen jälkeen, kun tulin kolmannen kerran äidiksi. Taaperon syntymän jälkeen kaikki tasapaksu, normaali ja rutiininomainen on ollut just jees. Huomaan ajattelevani kaikesta vähän hurjapäisemmästä, että ei, eihän sellaista voi tehdä. Kun voi sattua jotain. Huonoina päivinä aiheutan itselleni harmaita hiuksia miettiessäni, mitä kaikkea, missä tahansa ja milloin vain voi sattua. En tiedä, miksi tällainen vaisto on noussut pintaan vasta kolmannen lapsen jälkeen. Taaperon kanssa toimin muutenkin hyvin eri lailla kuin siskojensa aikanaan. Pikku ruustinnamme on ollut 1,5 vuoden aikana vasta kerran yökylässäkin. En vain raaski olla ilman pientä räkänokkaa.

Minua ärsyttää pelätä ja murehtia. Tahdon olla yhtä rohkea kuin aina ennenkin.

Ymmärrän, että pelkääminen on aivan hyödytöntä hommaa ja täysin turhaa, sillä huomisesta ei kukaan meistä voi tietää. Joskus pelkoon liittyy vakava syy, mutta usein pelkäämme asioita, joita ei oikeasti edes tarvitse pelätä. Pelko lamauttaa. Se saattaa estää meitä tekemästä asioita, joita tahdomme tehdä. Se voi estää meitä menemästä paikkoihin, jonne tahdomme mennä. Se saattaa estää meitä sanomasta sitä, mitä haluamme sanoa. Se saa meidät toisinaan myös sanomaan asioita, joita kadumme jälkeenpäin. Joskus pelkäämme, koska menneisyys ohjaa meitä suuntaan, joka ei auta tämän hetken käsittelemisessä.

Pelkäämme usein niin turhan takia.

Jokaisella meistä on omat pelkomme ja totta kai täysi oikeus niihin.

Pelko saa minut jumiin. Ja sitten alkaa ahdistaa.

Joskus siedätyshoito voi olla ratkaisu.

Buddhalaisnunna Pema Chödrön sanoo viisaasti kirjassaan Pelosta vapauteen (Basam Books 2003):

Tunnusta piilevät vikasi.

Tutustu siihen, mitä inhoat.

Auta niitä, joita et luule voivasi auttaa.

Päästä irti kaikesta, mihin olet kiintynyt.

Käy paikoissa, jotka pelottavat sinua.

Hm. Käy paikoissa, jotka pelottavat sinua.

Selvä. Ensi viikolla astun siis kuumailmapallon kyytiin ja nousen taivaalle.

Eihän sitä tiedä, vaikka innostun niin, että alankin toimittajuuden ja jumppaohjaamisen lisäksi vielä kuumailmapallon kapteeniksi! Kyllä kato kolme duunia menee siinä, missä kaksikin. (Kuva: travelplanofcappadocia.com)

 

 

6 thoughts on “Minne katosi rohkeus?

  1. Mä olen ollut kuumailmapallossa! Ensimmäinen minutti on jännittävä, mutta kun päästään ilmoihin, se tuntuu maailman luonnollisimmalta ja todella rauhalliselta. No worries, nauti vaan! :)

    1. Ok, hyvä tietää! Tosin sä oot hurjapäisempi kuin minä. Kyllä mä selviän. Vaikka sitten silmät kiinni ja korinpohjalla kyhnöttäen, hihih.

  2. I hear you… Meidän mukelot ei oo IKINÄ ollu yökylässä. Ne on kuitenkin 4 v ja 1 v 8 kk. Ehkä mä opin vielä joskus päästämään irti.

    1. Kyllä sä varmasti opit päästämään irti, viimeistään sitten, kun on pakko :)
      Jokainen tekee, kuten itse parhaaksi näkee! Ja se mikä toimii itsellä, on just hyvä.

  3. Ihanaa Jenny! Juuri noin. Minäkin pelkään korkeita paikkoja, vaikka myös rakastan niitä! Ja olen aina halunnut kuumailmapalloon. Menenkin joskus. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *