Mitä jos…

..onnistunkin täydellisesti kaikessa, mihin nyt ryhdyn? Okei, omasta mielestäni täydellisyys on harhaa, mutta jos sitä onnistuukin kukin riittävän hyvin omassa mittakaavassaan.

Kesäkuu on aluillaan ja vieläpä hyvin voimakkaiden energioiden merkeissä. Nyt jos koskaan on oikea aika tehdä unelmista totta, kurottaa tähtiin ja tehdä niitä asioita, joita itse todella haluaa. Ei kannata yhtään enää himmailla tai epäröidä, sitä on tehty tarpeeksi kevään kuluessa. Nyt on aika alkaa toimia, ihmeitä voi tapahtua.

Oma uusi tavoitteista totta -viikkoni tai ehkä koko tavoitteista totta -kesäkuu alkoi eilen pitkällä rauhallisella lenkillä. Lähtiessäni juoksemaan sattuneesta syystä Helsingin Rautatieasemalta, en etukäteen ollut päättänyt kilometreistä, mutta lopulta niitä kertyi 17K aikaan 1 h 46 min. Eilinen lenkki olikin suoranainen helpotus tulevan lauantain puolimaratonia ajatellen! Toissa viikon sunnuntaina juostu Naisten Kymppi kun oli saanut epäilykseni heräämään tulevan lauantain puolikkaankin sujumisesta. Olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että jos tämä kymppi tuntui näin hirveältä, tuskin pystyn puolikkaaseen. Ja jos Naisten Kymppi olikin ihan tuskaa melkein alusta loppuun, niin eilinen lenkura sen sijaan oli nautintoa joka askeleella. Itse asiassa juokseminen tuntui niin hyvältä, että kahdesti matkan varrella vuodatin muutamat onnenkyyneleet. Tässä taas nähtiin se, miten jokaisella toimii se oma juttunsa. Eikä aina kannata uskoa edes itseään! Naisten Kympillä säntäsin liian kovaa vauhtia matkaan itselleni turhan nopean juoksuseuran kannoilla, kun taas eilen aloitin rauhallisesti noin kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Eilenkin olisi varmasti mennyt tuo puolikas jo, mutta päätin kuitenkin jättää sen suosiolla lauantaille. Voitonriemuisena tulin kotiin, sisäinen epäilijäni vaiennettuna.

Mietinpä eilen juostessani omia unelmiani, ja sitä, että liian usein sitä ajattelee, että kaikki muut ne niitä unelmiaan ja tavoitteitaan kyllä toteuttavat, paitsi minä itse. On niin helppo tuudittautua siihen kaikki muut, mutta en minä -uskomukseen, jolla silloin tavallaan jo antaa luvan itselleen jo olla tekemättä mitään tai ainakaan riittävästi asioiden eteen. Ja jos ei alusta lähtienkään usko omiin mahdollisuuksiinsa, asian eteen on ehkä turha laittaa edes tikkua ristiin. Koska miksi tehdä jotain, mihin ei edes itse usko? Ja jos ei itse usko itseen, kuka sitten uskoo? Sen sijaan, että luovuttaisi ennen kuin on edes aloittanut, voisi pyrkiä vaientamaan sen sisäisen epäilijän. Kun ajatus on lähtenyt sille kelalle, että no, ihan turhaa, koska en mä kuitenkaan onnistu/pysty/osaa/kykene, voi itsensä vain pysäyttää, sanoa itselleen stop ja kysyä, onko ajatus totta. Vaikka toki lähtökohtia on erilaisia, ja toiset tietävät toisia paremmin, mitä elämässä oikein haluavat, uskon siihen, että kaikilla on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja tavoitteitaan, jos vain intoa on riittävästi. Itsekin olisin voinut kysyä itseltäni, onko päässä pyörivä en ehkä selviä puolikkaasta -ajatukseni totta. Ihan varmasti se ei ollut totta, vaan suurinta puppua ikinä.

Ja aina joskus on päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ystävät ja läheiset pirskahtelevat loistavia ideoita ja saavutuksia eikä omista asioista suju se mitättöminkään. Kaikille muille (ihanko varmasti ihan kaikille? Eikö ikinä itselle?) tapahtuu upeuksia. Itse on juuri kolauttanut varpaan ovenkarmiin, myöhästynyt bussista, roskapussi on levinnyt lattialle ja työjutusta saama negatiivinen palaute velloo mielessä.

Vaikka silloin tekisi mieli tirauttaa itkuraivarit (sekin tosin toimii välillä), kannattaa oikeasti nipistää itseään, jotta heräisi hetkeen. Moni muu asia on hyvin. Ja tapahtuneestakin voi ehkä keksiä jotain myönteistä. On paljon sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. On myös paljon asioita, joihin voimme.

Luin joskus Nicolas Jacquemotin Mitä optimisteilta voi oppia -kirjasta (Atena 2010), että ihminen suurentelee epämiellyttäviä asioita, millä aiheuttaa itselleen vain turhaa huolta ja stressiä. Jos yksi päivä menee pilalle, ei se tarkoita sitä, että koko elämä olisi pilalla. Katastrofiajattelulla vääristämme todellisuutta ja mikä hurjinta, alamme itsekin uskoa ajatuksiimme, vaikka ne ja niiden aiheuttamat tunteet voivat olla kaukana totuudesta. Itsensä huijaaminen on kovin helppoa.

Kun on niin vaivatonta esittää negatiivisia asioita itselleen totuutena, samaa tulisi ehdottomasti käyttää myös ja mieluummin positiivisiin asioihin, olivat nekään sitten totta tai eivät. Itse olen joskus kirjoitellut affirmaatioita eli (myönteisiä) vahvistuksia muistivihkooni. Jacquemotin kirjassa muuten sanotaan, että vaikka positiiviset ajatukset ovat lyhytkestoisia, niiden vaikutukset ovat syviä ja pysyviä. Uskon, että negatiiviset kelat ne vasta ihmiseen vaikuttavatkin. Ei ole järkeä ajatella jatkuvasti huonoa ja myrkyttää omilla ajatuksilla omaa mieltään. Ajatelkaapa, jos vaikkapa jatkuvasti miettii itsestään, että olenpa huono, lihava, saamaton tai kaikinpuolin surkea tyyppi enkä ainakaan osaa juosta, sellainen alkaa vaikuttaa minäkuvaan ajan kanssa.

Ei huonoja ajatuksia voi tietenkään kokonaan välttää, eikä ole tarkoituskaan. Mutta minä olen huomannut, että kun ajattelen hyvää, voin hyvin. Kun ajattelen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, olen onnellinen. Ja kun uskon itseeni, tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta, vaan kaikki on mahdollista. Kun uskomukset omasta elämästäni ja kyvyistäni ovat myönteisiä, pystyn mihin vain. Toimii!

Energistä kesäkuun ekaa viikkoa sinulle!

No näinpä! What if. (Kuva: Pinterest)