Onnea on…

…olla tyytyväinen siihen ihanan tasapaksuun arkeen.

Aijettä. On hieno tunne, kun on tasaisesti tyytyväinen ja hyvä fiilinki ilman, että olisi tapahtunut mitään mullistavaa. Selkeästi myös pääkoppani on kaivannut säännöllistä, päivittäistä urheilemista. Myös kun lakkasin stressaamasta polvestani, Berliinin maratonista ja tein päätöksiä ja hyväksyin tilanteen, että nyt on näin, on olo ollut keveä.

Kolmatta perättäistä jumppaohjauspäivää viedään, mutta polvi on kestänyt erityisen hyvin kaikkea muuta liikuntaa kuin juoksua, jopa kyykkäämistä. Ja mikähän siinä muuten on, että minä näen juoksijoita nyt joka puolella, missä liikunkin. Varmaan hieman sama ilmiö kuin se, että odottavat äidit tai lapsesta haaveilevat näkevät vauvoja ja raskaana olevia kaikkialla. Sitä mitä haluaa, siihen katse kiinnittyy ja itse tosiaan haaveilen nyt ensi alkuun kymmenen kilometrin juoksulenkistä. Kiitollisena kuitenkin olen siitä, että jalka kestää kaikenlaista muuta liikuntaa ja että saan olla terve. Kiitollisuudesta kirjoitti myös ystäväni Marika taistelee -blogissaan.

Nyt on jotenkin vain yksinkertaisesti hyvä fiilis. Aamulla ajellessani keikalle Turun suuntaan ihastelin satojen lintujen muodostamia lintuauroja. Ooh! Miten ne lensivätkään niin säntillisessä järjestyksessä sinisellä taivaalla. Elämä on ihmeellistä ja todellakin ihme. Kaupungista enemmän maaseudulle päästyä alkoi luonnossakin näkyä jo syksyn merkkejä, vaikka lämpömittari enemmän kesältä vaikuttaakin. Oli niin kaunista! Kirpparilta löysin lapselle kirjan ja palkatkin olivat tulleet ajallaan ja sain maksettua liudan laskuja. Työpöydällä odotti uusin Kodin Kuvalehti, johon olin kirjoittanut jutun aistiystävällisestä sisustuksesta.

Viime aikoina on ollut erityisen helppoa nähdä kaunista pienissä asioissa. Ja hyvä niin, sillä jos sitä aina odottaisi saavansa onnea suurista asioista, kaikki se pieni, mutta tärkeä onni saattaisi hyvinkin livahtaa ohi. Tottahan on, että aina ei edes huomaa noteerata sitä kaikkea hyvää, mikä on, kun paahtaa tukka putkella paikasta toiseen, tunnista tuntiin, viikosta viikkoon. Silti on aika synkkää, että voimme tottua katsomaan niin, että kyky todella nähdä katoaa.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mikä omassa elämässä on sellaista, joka tuo itselle hyvää oloa. Eikä pysähtyminen tarkoita sitä, että pitäisi meditoida tuntikausia tai että ainoa oikea ratkaisu elämän merkityksen löytämiseen on joogata itsensä tainnuksiin, vaikka jooga erinomainen laji onkin. Liikennevalot on ihan hyvä paikka pohtia oman elämän hyviä asioita. Tai bussipysäkillä odottelu. Itse en ole enää hetkeen kuunnellut edes musiikkia tuolla paikasta a paikkaan b kulkiessani. On niin tärkeää kuulla myös niitä omia ajatuksia ja itseään, ja työmatkat ovat erityisen oivallisia sellaiseen.

Toivon meille ihmeiden täyttämää perjantaita!

P.s. Kauniita ja ajatuksia herättäviä vastauksia olette antaneet edellisen postauksen arvontakyselyssä. Kiitos! Vielä ehtii vastata!

Näin on. (Kuva: Pinterest)

Näin on. (Kuva: Pinterest)