Paras aika on juuri nyt

Paras aika on juuri nyt. Oli kyse mistä tahansa: unelmista, tavoitteista, hetkessä olemisesta, arkeensa rakastumisesta, epäkohtien rakastamisesta.

Vietän melko historiallista viikonloppua elämässäni. Kaksi on lennähtänyt Tukholmaan sukuloimaan, yksi Turkkuseen, ja yksi on treeneissä pitkin viikonloppua. Minulla on siis eilisillasta lähtien ollut sitä kuuluisaa omaa aikaa. Sain istua sohvalla kolme tuntia putkeen ja katsoa rauhassa Skavalanin telkkarista. Sen jälkeen painoin pääni tyynyyn ja heräsin ensimmäisen kerran vasta klo 6, se tarkoittaa siis 7 tuntia katkeamatonta unta. Enkä suinkaan noussut ylös, kuten arkena, vaan jatkoin uniani. Ihminen ei tarvitse paljon, kun tuntuu, että no tämä on aika täydellistä.

Oikeasti ajattelen, että koko elämä on omaa aikaa. Mutta joo, jokainen perheellinen varmaan tietää, mitä yllä olevalla tarkoitan. Mutta ajatus tuosta koko elämän omasta ajasta vahvistuu nyt muutosten keskellä. Minä päätän, minä olen oman elämäni arkkitehti. Minussa on voima tehdä itselleni sopivia ratkaisuja.

Arjessa joskus unohtuu, että elämän parasta aikaa on juuri nyt. Ei päivä ensi viikolla tai ensi vuonna. Ei mennyt, jonka on jo jättänyt taakseen. Ihminen vain on siitä jännä kapistus, että on helppo elää menneessä kuin myös tulevaisuudessa. Vaikeinta on elää tätä hetkeä ja tiedostaa jokainen tällä sekunnilla tapahtuva asia. Tunnistaa, miltä itsestä tuntuu juuri nyt ilman epävarmuutta tulevasta tai riesoja menneisyydestä.

Yhä vähemmän mietin enää menneisyyttäni. Olen käsitellyt sitä niin paljon, että ei ole oikeastaan enää mitään, mitä käsitellä enempää. Se hetki, kun jo aika kauan sitten huomasin, ettei ole vihaa, ei surua, ei syyllisyyttä, ei katkeruutta, oli elämäni suurimpia käännekohtia. Oli vain puhdasta anteeksiantoa ja rakkautta. Kaikkea ja kaikkia kohtaan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Huuh, se oli niin puhdistava kokemus, ettei sitä oikein osaa parilla lauseella kuvata. Se oli rakastumista arkeen sellaisenaan.

Mutta tuleva toki jännittää. Onneksi kevät saapuu sen kanssa. Kevään tuleminen on ehdottomasti yksi ihanimpia asioita joita tiedän, vaikka kesäihminen olenkin. Mitä kuumempi ilma, sitä parempi, se on minun mottoni. Silti luonnon heräämisessä ja noissa toivottavasti pian meidät saavuttavissa muutamissa vähän reppanoissa plusasteissa on jotain jännittävää. Tuntuu, että itsekin alkaa herätä ja kukoistaa ihan uudella tavalla. Luonto on muutoksen myllerryksessä ja samalta tuntuu itsestänikin. Paljon asioita tapahtuu, mutta vielä en osaa kaikkia oikein jäsennellä. Ja muuten entäs se kevään ääni: viemäriin loriseva sulanut lumi ja laulavat linnut. Musiikkia sielulleni.

Viime aikoina olen ajatellut paljon sitä, että jos jotain haluaa kokea, tehdä tai saavuttaa, asiaa kannattaa alkaa edistää heti eikä vasta joskus tulevaisuudessa, kun aika on muka oikeampi. Jos jokin asia nousee jatkuvasti pintaan niin, ettei siltä saa rauhaa, aika sen edistämiseen tuskin voisi olla suotuisampi! Minulle on noussut vahva visio siitä, että itsenikin tulisi aina vain rohkeammin tarttua eteeni tuleviin tilaisuuksiin eikä jäädä odottelemaan. Odottelemaan mitä? Ja kuinka moni tilaisuus saattaakaan mennä sivu suun, jos niitä ei edes noteeraa. Aina se oma “tilaama” juttu ei tulekaan ehkä juuri siinä pakkauksessa tarjolle, missä sen ensin on toivonut saavuttavansa. Siksipä täytyy olla tarkkana! Mahdollisuudet ovat lukemattomat, jos vain haluaa ne nähdä ja noteerata. Usein vain kuljemme kuin laput silmillä. Se voi johtua tottumuksesta tai pelostakin. Meitä rajoittavat valinnat ja vaihtoehdot, joita pidämme itsellemme mahdollisina. Jos näin, niin silloin kannattaa pohtia sitä, miksi ja miten nämä uskomukset ovat syntyneet. Tarvitsemmeko niitä vielä? Vai voisimmeko vain vilkuttaa iloisesti niiden perään, sanoa kiitos, mutta ei kiitos.

Jos jokin asia tuntuu minusta vähänkään oikealta, aion toimia. Toki esteitä voi matkan varrella olla, elämäntilanteet vaihtelevat, joskus elämä tökkää suoraan tikulla silmään ja suorastaan yrittää murskata alleen ja myös rahalla ja ajalla on iso rooli, mutta mahdollisuuksien mukaan niitä haaveita kannattaa toteuttaa juuri nyt. Tai ainakin ottaa se ensimmäinen askel kohti haluaamansa, kohti sitä, mille oma sydän palaa. Ei tarvitse aina edes nähdä lopputulosta, tärkeää on vain uskaltaa. Omien haaveiden ja kaipaamien asioiden panttaaminen on vähän sama asia kuin se, että säilyttää “parempaa” astiastoa kaapissa “paremman” päivän varalle. Että nooooo näitä käytetään sitten, kun eteen tulee se oikea tilaisuus ja sopiva hetki. Entäs sitten, kun yhtäkkiä huomaa, ettei sellaista oikeaa ja sopivaa hetkeä tullutkaan ja elämä on vain vilahtanut ohitse täydellistä ajoitusta odotellessa.

Itse toteutan yhden vuosikausien unelman ensi kuussa. Matkustan paikkaan, jossa en ole koskaan käynyt. Siitä lisää myöhemmin. Ajattelin, että vaikka olosuhteet ovat nyt tavallaan huonot, ei ole esimerkiksi vakityötä tiedossa, niin perhana, nytpä repäisen uuden elämänjakson kunniaksi. Jos siltä tuntuu, että jokin asia on tehtävä nyt, tee se nyt!

Me ollaan ihmiset hauraita ja maailma on turvaton paikka. Ikinä ei voi tietää huomisesta, joten siksi joka hetkestä kannattaa ottaa ilo irti niissä määrin kuin se on mahdollista. Ja on tästä hyötyäkin, näiden asioiden pohtimisen myötä pienet asiat eivät enää hetkauta: No kas, olenpa täällä kaupan kassalla ja unohdin lompakkoni kotiin. No kas, jäinpä taas kakkoseksi tiukassa työhaastatteluputkessa. No kas, täällä sitä ollaan Turun motarilla ja autosta puhkesi rengas. Asioilla, niin pienillä kuin isoilla, on tapana järjestyä.

Enemmän uskoa, vähemmän murehtimista. Enemmän tekoja, vähemmän puhetta. Enemmän optimismia, vähemmän pessimismiä. Enemmän mielikuvittelua, vähemmän nojautumista tylsiin faktoihin ja eisekumminkaantuutapahtumaan-ajatteluun. Realismi on toki hyvästä, mutta siitäkin voisi vähän höllentää. Kaikki ei mene niin kuin ajattelee. Mutta moni asia voi mennä niin kuin kuvittelee.

Kuvittelukyky on tärkeintä. Se on esimakua elämän tulevista iloista, tiesi jo Albert Einsteinkin. Mielikuvatreeniä kannattaa harjoittaa ja siihen liittää ehdottomasti tunne: Miltä minusta tuntuu sillä hetkellä, kun asia, jota toivon juurin nyt eniten maailmassa on muuttunut todeksi?

Kädessäni on lasi kuohuvaa ja kohotan juuri maljaa ja pidän kiitospuhetta. Olen valinnut kynsilakkani sävyn niin, että se täsmää täydellisesti asusteisiini. Minulle tärkeät ihmiset ovat paikalla. Voin hyvinkin kuvitella kehooni sen innostuksesta ja pienestä jännityksestä johtuvan kevyen kihertävän, kuplivan fiiliksen. Ihanata.

Noin kirjoitin neljä vuotta sitten blogiini. Tuolloin en ollut vielä saanut ensimmäiselle (Naisen iholla -kirjalle) kustannussopimusta, mutta kirjoitin noin silti. Minä vain tiesin ja luotin. Tuon yllä olevan, neljä vuotta sitten fiilistelemäni hetken koin lopulta ihan oikeasti kolme vuotta sitten. Kynsissäni oli pinkkiä lakkaa, joka istui täydellisesti pinkiksi punattuihin huuliin ja pinkkeihin Conversen tossuihini.

Niin moni asia voi toteutua. Kun vain uskoo, luottaa ja antautuu. 

Kyllä mahdollinen muutos pelottaa minuakin toisinaan. Helposti tulee olo, ettei jaksa ja uskalla, parempi pysytellä vanhassa, tutussa ja turvallisessa.

Nyt aion opettaa itseni entistä enemmän ajattelemaan useammin, että jaksan, uskallan ja on hienoa hypätä uuteen, vieraaseen ja tuntemattomaan. Sillä tapaa ihminen kasvaa ja kehittyy.

Rakkautta sun lauantaihin!