Rakkauden sillalla

Tänä aamuna tein sen, mitä olen pelännyt: Laitoin herätyskellon kiinni ja jatkoin uniani. Näin unta, että voitin puolisoni 800 metrin uintikilpailussa. Inhoan uimista! Piksu kukkui yöllä taas monta kertaa, joten ei ihme, että klo 8 herätys tuntui haastavalta. Klo 8.22 kuitenkin säpsähdin unestani ja ehdin kuin ehdinkin kymmeneksi sijaistamaan intervalli-sisäpyöräilyä. Ihmeen hyvin jaksoin polkea pelkän aamukahvin voimalla. Kaikki eivät olleet olleet Flowssa, sillä porukkaa oli ihan kiitettävästi. Hyvä me reippaat!

Tunnin jälkeen tahdoin käydä Katajanokalla. Ensin kävelimme hieman vanhoilla kotikulmilla. Turisteja riitti Tuomiokirkon ympärillä.

Yksi suosikeistani.

Sen siitä saa kun muuttaa Espooseen, ei tiedä enää mistään mitään. Eilen nimittäin satuin lukemaan Fit-lehden muuttujan Tytin blogista Rakkauden sillasta, ja pakkohan sinne oli päästä.

Ooooh, miten romanttista! Toiset olivat kaiverruttaneet nimensä lukkoihin kauniisti. Minä kiitän Yliopistoliikuntaa lukosta (palautan sen kyllä, mutta en samaa), heh.

Miten ihanan romanttinen ajatus, tuollaisiahan on Euroopan metropoleissa, miksei sitten meillä. Lukkoja tosin ei vielä ollut kovin montaa kymmentä, vaikka silta on ollut virallisesti käytössä jo toukokuusta lähtien. Laitoimme omamme ja hetken pohdittuamme mitä teemme avaimelle viskasimme sen mereen.

Löytyihän se juuri oikea..ja myös hyvä paikka lukolle!

Tyytyväinen turisti naapurikaupungista.

Piksu pitäisi saada nukkumaan taas täysiä unia. Olen harkinnut unikoulua, mutta minulla ei taida olla sydäntä huudattaa pientä. Pian kuitenkin työt taas käynnistyvät täysillä, joten yhtenäinen uni tulisi tarpeeseen. Asioilla on taipumusta kuitenkin järjestyä.

Nyt aion vain lukea sikäli mikäli kun saan lukurauhaa. Sain eilen käsiini muun muassa Eckhart Tollen teoksen Läsnäolon voima, joka jostain syystä minulla on vielä lukematta. Kätevää jakaa innostus samantyyppiseen kirjallisuuteen lähisukulaisen kanssa, voimme aina vierailla toistemme kirjahyllyillä!

Lisäksi lainasin kasan Wayne W. Dyereita sekä Åsa Linderborgin koskettavan omakohtaisen kirjan Minua ei omista kukaan, jonka olen lukenut muutama vuosi sitten, mutta tahdon lukea sen uudelleen. Harva kirja on sellainen, että siihen tulee palattua.

P.s. Sain tänään palautepostia ihan sähköpostiini asti. Se teki minut hyvin, hyvin iloiseksi. Mukavaa, että vain kirjoitellessaan omaksi ilokseen voi antaa ihmisille ajatusten aiheita ja jopa vertaistukea.