Tahtoo!!
Koulut alkavat ja lasten pitää saada sitä, tätä ja tuota. Uusi koulureppu on pakko hankkia hajonneen tilalle, kesän aikana tyttäret ovat venähtäneet pituutta niin, että farkut ovat jääneet lahkeista vajaamittaisiksi. Vaikka tiedänkin, että meillä ei suinkaan olla pahimmasta päästä ja lapseni ovat hyvinkin omaksuneet sen, että läheskään kaikkea ei voi saada eikä kaikkea edes tarvitse haluta, toki tahdon tehdä heidät iloiseksi silloin tällöin uusilla hankinnoilla. Onneksi iloa riittää paljon myös ilman ostamista, joten se ei ole ongelma. Siitä iloitsen erityisesti, että kaikki ”mäkkärin lelut” ja muu muovikrääsä inhottavat nykyään tyttäriäni yhtä paljon kuin itseänikin.
Omat tyttäreni saivat omat huoneet vasta 1,5 vuotta sitten, kun muutimme. Siihen asti tuolloin 13-vuotta täyttävä oli saanut jakaa huoneen yhdessä neljä vuotta nuoremman siskonsa kanssa. Voi heitä. Monet kaverinsa asuivat omissa huoneissaan jo vauvasta saakka. No, sellaista se on, kun on nuoret vanhemmat, jotka eivät valitettavasti ole syntyneet kultalusikka poikittain ahterissaan.
Monilta lapsilta tuntuu hukkuvan todellisuudentaju tässä yltäkylläisessä maailmassa. Jo vauvat voivat kokea runsaudenpulaa lelujensa kanssa. Piksulla ei ole kovin montaa lelua, mutta ne ovat sitäkin laadukkaampia ja rakkaampia. Tai ainakin kuvittelen Piksun olevan vähäleluinen, kun vertaa monen hänen vauvaystävänsä lelumääriin. Minusta on turha opettaa pientä vauvaa siihen, että maailma tulvii tavaraa. Koen yhä edelleen syvää ahdistusta siitäkin, että taannoisella Kreetan-matkallamme tulimme kahden viikon aikana tyhjentäneeksi kymmeniä ja kymmeniä 1,5 litran muovisia vesipulloja. Miettikääpä sitä, kun jokainen turisti tekee niin monessa eri maailmankolkassa. Maailma hukkuu ongelmajätteeseen, siltä ainakin tuntuu toisinaan.
Katselin äsken valokuvaaja James Mollisonin kuvasarjan Where children sleep. Hän oli kuvannut eri maalaisia, eri ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia lapsia ja heidän makuuhuoneitaan. Melkoisia eroja. Kreisein oli kyllä japanilaisen pikkutytön huone. Voi sitä tavaran määrää, toivottavasti hän on onnellinen. Ajattelin näyttää kuvasarjan omillekin lapsilleni.
Toki on hyvä asettaa haaveita ja tähdätä korkealle, mutta samalla kannattaa olla onnellinen siitä, mitä itsellä jo on.
Laura
Hei kiitti linkistä! Rakastan juuri tämänkaltaisia kuvasarjoja oikeiden ihmisten elämästä. Ja juuri pohdin samaa asiaa, käväisin nimittäin omissa lapsuudenmaisemissani fiilistelemässä ja mietin, kuinka onnellinen olin siellä kallioilla hyppiessäni, vaikka meillä ei aina ollut niin paljon kaikkea – äiti oli silloin yh-opiskelija. Mutta olin niin onnellinen, olin oma itseni! Oikeastaan olen tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän materiaa, sen enemmän ongelmia. On tiettyjä perustarpeita, mutta kun ne on täytetty, niin that’s it. Liika tavara vaan sitoo ja antaa huolen aihetta. Tietysti tätä on vaikeaa lapsena ymmärtää, kun kavereilla tuntuu olevan aina enemmän kaikkea.
Ja hei, miten noi lapset on niin persoonallisen näköisiä? Joidenkin kohdalla ihan huudahdin mielessäni, että hui!
jennyhe
Heh, ollaan samiksia! Ja jos tiedät hyviä linkkejä itsekin, laita jakoon. Ja olen niin samaa mieltä sun kanssa. Vaikka omistaisi mitä, kukaan ei täältä vie mukanaan mitään… kaikki on ikään kuin lainassa. Miksi siis vaivata päätään liialla roinalla? Jää elämä elämättä, jos tavara tukkii mielen.