Avainsana: työnteko

Rakkaus tekemiseen on tärkeintä

Rakkaus tekemiseen on tärkeintä

Kiireisen työjakson jälkeen olen alkanut taas ilokseni huomata rakkautta siihen tekemiseen. Kun on liikaa tekemistä, tiukkoja aikatauluja, työpäivä hajoaa ja venyy epämääräiseksi säläksi eikä ilman itsensä johtamisen taitoja mistään tulisi mitään, on helppoa unohtaa se, että ai niin, mä teen tätä duunia, koska tykkään tästä. 

Miten pitää huolta siitä, että virtaa riittää seuraavaan lomaan saakka?

Miten pitää huolta siitä, että virtaa riittää seuraavaan lomaan saakka?

Omalta osaltani lomat on nyt lusittu ja duunihommat pyörähtivät käyntiin vauhdikkaasti. Miten pitää huolta siitä, että virtaa riittää seuraavaan lomaan saakka? Syksyllä en ohjaa lainkaan ryhmäliikuntatunteja, mutta juoksukoulut starttaavat elokuun puolivälissä ja jatkuvat limittäin aina joulukuun puoliväliin saakka. Toimin Helsingissä Vauhtisammakon pääohjaajana, olen ohjaamassa niin 

Rakkaudesta työntekoon

Rakkaudesta työntekoon

Viime aikoina olen miettinyt sitä, että apua, olen jo 40 ja vielä on ihan hullun paljon asioita, joita haluan tehdä, myös työkseni. Olen myös miettinyt sitä, miksi se, että tykkää työstään (töistään), on joidenkin tyyppien mielestä ärsyttävää. Teen töitä rakkaudesta työntekoon, mutta on minulla myös muuta elämää. Olen pienestä pitäen ollut työorientoitunut ihminen ja kova ansaitsemaan liksani. Oma työurani alkoi helsinkiläisen hotellin kerrossiivoojana, kun olin 11. Kävin kaksi vuotta vanhemman kaverini kanssa siivoamassa välillä viikonloppuisin ja kesätöissä. Joskus saatoimme työntää toisiamme pyykkikärryissä ja amerikkalaismummoille, jotka ihmettelivät nuorekasta ulkonäköämme, valehtelimme olevamme 15.

Muistan, kun olin Hannah Norrenan haastateltavana alkukesästä ja hän luetteli radiolähetyksessä ehkä puolet duuneista joita teen ja lista kuulosti loputtoman ja vähän jopa nolottavan pitkältä. Tämä ammattieni kirjo on myös kotona leikillisen vitsin aihe yhtä työtä painavan kokkipuolisoni kanssa, vaikka usein jätän muutaman luettelematta, jos joku kysyy, mitä teen. Ja ovathan päiväni runsaita ja täyteläisiä: Välillä aamu alkaa aikaisin kirjoittamalla esimerkiksi tätä blogia, jonka jälkeen menen tekemään varsinaista päivätyötäni eli tietokirjoja ja sen jälkeen saatan mennä vielä ohjaamaan jumppaa. Muistan, kun aikanaan yksinhuoltajana tein silloin täysipäiväisesti toimittajan työtä ja ohjasin huomattavasti enemmän jumppaa kuin nyt, eivätkä silti rahat riittäneet, kun oli pakko maksaa kahden ihmisen asuntolainaa, että olisi katto pysynyt pään päällä. Kaverini kun vitsaili silloin, että voisinhan ottaa kolmannen työn ja yöt ajaa taksia, ei naurattanut sitten yhtään.

Myönnetään, työnteko on minulle rakasta ja tärkeää, enkä varmaan koskaan osaisi vain olla. Se täytyy kyllä sanoa kiitokseksi itselleni, että onneksi olen oppinut viime vuosina myös relaamaan enkä ainakaan koe suorittavani. Ei ole ehkä muodikasta sanoa, että tekee töitä paljon mielellään, koska se on niin hauskaa, palkitsevaa ja inspiroivaa? Usein olen ollut mukana keskustelussa, jossa minulta on kysytty, että mites duunit, ja kun olen vastannut, että ai työt, töissä on superkivaa, niin keskustelukumppani on vetänyt herneen nenäänsä. Se, että tykkää työstään (tai töistään), ei ole kaikkien mielestä sallittua. Ymmärrän sen, jos oma työ vituttaa niin, että näköä haittaa. Mutta silloin jokaisen pitäisi tehdä mahdollisuuksien mukaan jonkinlaisia ratkaisuja. Olen ollut ulospäin hyvältä näyttävässä työssä, jossa olosuhteet olivat sellaiset, että menin joka aamu vatsa kipeänä töihin, koska ahdisti niin paljon. Lopulta otin loparit, enkä siitä huolimatta koskaan joutunut Hakaniemen sillan alle.

Viime aikoina olen miettinyt tosi paljon työjuttuja ja sitä, mitä vielä haluan tehdä isona. On niin paljon kaikkea kiinnostavaa, johon haluaisin työntää nenäni ja josta itselläni ei välttämättä ole edes paljoa kokemusta. Haluan kirjoittaa, valmentaa, editoida, auttaa muita tavoittamaan niitä omia unelmiaan. Blogia olen ajatellut pitää vielä vanhana mummona, jos maailmankaikkeus vain suo. Suomen kansan hyvinvointi on myös lähellä sydäntäni enkä näköjään vieläkään osannut jäädä eläkkeelle liikunnanohjaajan töistäni. Ohjaaminen vain on niin kivaa ja nyt kun olen itse hyvässä kunnossa, halusin palata estradille.

Työmaailma on loputtomassa murroksessa. On ammatteja, joita ei kohta enää ole ja uskonkin, että mitä laajempi oma ammattirepertuaari on, sitä parempi. Toki pakko samaan hengenvetoon on myöntää se, että olen myös kokenut huonommuutta siitä, että olen vähän kaikkea, mutta sitten en juuri mitään paljon tai pitkään, siis sillä tavalla kokopäiväisesti. Toisaalta osa-aikaisesti olen työskennellyt liikunnanohjaajana jo vuodesta 1999 ja toimittajan duunejakin olen paahtanut pian 14 vuotta. Että onhan siinä jo jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Nykyisiä kustannustoimittajan hommia olen tehnyt tammikuusta, kun taas moni ikäiseni kollega on tehnyt niitä jo pari vuosikymmentä. Ihailen heitä ja editointitaustastani huolimatta tunnen itseni välillä ihan vasta-alkajaksi.

Viime aikoina olen ollut koukuttunut erilaisiin podcasteihin, koska olen yrittänyt vähentää turhaa Facebookissa roikkumista ja feedin turhaa pläräilyä. Olen ihastunut esimerkiksi Tony Robbinsin ja Marie Forleon podcast-lähetyksiin. Helpotti, kun muutama aamu sitten seurasin Marie-TV:stä amerikkalaisen Franchesca Ramseyn haastattelua. Siinäkin on nainen, jolla on monta eri ammattia, ja hän on ylpeä niistä! Yritän nyt imeä hänestä vaikutteita ja hyväksyä sen, että olen jo kauan ollut se tyyppi, joka tekee vähän sitä ja tätä. Pääasia on, että on töitä, sekään ei ole itsestäänselvyys.

Lopulta kaikki omat duunini, kuten kustannustoimittajan, toimittajan, bloggaajan, sisällöntuottajan, liikunnanohjaajan, ja lifekoutsin työt saa niputettua kaikki samaan pakkaan. Jokaisessa roolissa voin auttaa ihmisiä lisäämään hyvinvointiaan ja saavuttamaan tavoitteitaan. Ja se on just se, mille meikäläisen sydän roihuaa.

Onko muita sekatyöläisiä linjoilla? Mua kiinnostaa ihan älyttömästi, millä sä elätät itsesi ja miksi?

Jenny

P.s. Anna Saivosalmi kirjoitti hiljattain samaa teemaa liipaten! Käy lukemassa.

(Työelämän) epävarmuutta oppii sietämään

(Työelämän) epävarmuutta oppii sietämään

Epävarmuutta oppii sietämään. Yksi suuri oivallukseni tähän liittyen on se, että pyrkii olemaan tässä hetkessä. Ei siellä tulevaisuudessa, jossa töistä ei vielä ole tietoakaan. Miten helpottavaa on ollut huomata, että nyt oltuani jälleen kuusi kuukautta freelancerina olen pystynyt päästämään irti töihin liittyvästä hermoilusta ja murehtimisesta. Olen