Tapaamisia pikku ihmisten kanssa
Tänään olimme Piksun kanssa sosiaalisia, vierailimme kuusi päivää vanhemman serkkutytön luona. Tytöt eivät olleet nähneet toisiaan kuukauteen, joten aluksi kommunikointi oli ujohkoa. Kun alkuhämmennyksestä oli selvitty, Piksu yritti halia ja pussailla serkkuaan tai siltä se ainakin näytti.
Tytöt alkavat olla siinä kehitysvaiheessa, että heitä ei voi jättää hetkeksikään huomiotta. Voi vain kaiholla muistella aikoja, kun vauvan jätti johonkin makaamaan ja hän myös pysyi siinä. Serkku konttaa terhakasti ja Piksukin siirtyy vaivihkaa metrin sinne, toisen tänne. Oppipa serkku vierailumme aikana aivan uuden taidonkin, kiipeämisen.
On hauskaa seurata, miten tytöt ottavat kontaktia toisiinsa. Välillä maataan melkein toisen päällä, sitten leikitään sovussa ja yhtäkkiä vedetään toista tukasta. Ainakin minusta tuntuu siltä, että pienet kyllä ymmärtävät, että seuralainenkin on pieni ihminen. Taitavat hieman koetella soveliaisuuden rajoja, että saako näin tehdä, entä näin sitten. Pian lähdemme porukalla risteilemään Tukholmaan. Saa nähdä, millainen bilereissu siitä kehkeytyy, kun tyttöset pääsevät vauhtiin.
Kotiin päästyämme lähdimme Piksun kanssa ulkoilemaan päiväunet mielessämme. Lueskelin kirjaa puiston penkillä ja toisella kädellä heijasin Piksua uneen, kun yllättäen lähes kiinni minuun istahti pieni poika, joka aloitti keskustelun kysymällä miksi heilutan vaunuja ja olenko naimisissa, heh.
Tyyppi oli pyöräillyt ohitsemme, päättänyt pysähtyä ja tulla juttelemaan. Vietimme siinä lopulta parikymmentä minuuttia yhdessä keskustellen. Todella hauska kaveri, erityisluokkaa käyvä kolmasluokkalainen. Tuli mieleen, että hänen reippaudestaan, välittömyydestään, ystävällisyydestään ja empaattisuudestaan voisi moni aikuinenkin oppia.
Vauva toimii usein kyllä jäänmurtajana aikuistenkin kesken, se on ikään kuin hyväksyttävä syy aloittaa keskustelu.
Comments are closed.