Tiskirättifiilareista uuteen nousuun…

…suoriutuminen tapahtuu kunnon yöunien ja pienen ajatustyön avulla.

Chillien kesäpäivien loppuminen, töihin orientoituminen, kirjan tekeminen, dagiksen alkaminen ja kaikki arjen pikku muutokset saivat aikaan sen, että oloni on ollut pari päivää kuin kuivaksi puristetulla tiskirätillä. Ohhoh sentään!

Onneksi väsähtäneisiin fiilareihin auttaa uni. Eilen meninkin nukkumaan taaperon kanssa ennen puoli yhdeksää. Kyllä kannatti.

Tänään olen saanut paljon aikaiseksi. Toimituksissakin on herätty loman jälkeiseen elämään. Töitä pukkaa sitä tahtia, että tässä joutuu kaivamaan kalenterin esiin kesänaftaliinista. Kirjan tekeminen lehtijuttujen ohella sujuu kuitenkin vaivattomasti, turhaan sitä murehdin.

Sitä paitsi asianosaisten innostus kirjasta on tuntunut niin mahtavalta, että se I can do it -fiilis alkaa kaikkien käytännön aikataulujärjestelyjen haastavuuden jälkeen nostaa päätään itsessäkin. Tuntuu tosi makeelta, että useankin kirjaan oman panoksensa antavan mielestä me tehdään siisteintä juttua ikinä! Ja toden totta, enää reilu puoli vuotta, niin pääsen halimaan ensimmäistä kovakantista kirjallista tuotostani, jossa on kahden upean valokuvaajan upeita kuvia.

Maanantaina kuvattiin melko värikkäässä paikassa!

Mutta vielä niistä tiskirättifiilareista. Eilen tuntui hyvältä huomata, että todellakin jälleen kerran ne omat fiilikset saa itse hilattua sieltä kellarikerroksesta kohti kattohuoneistoa. Vaikka sitten pikku hiljaa, minuutti kerrallaan. Kolmen tunnin katon tuijottelun jälkeen nimittäin päätin, että nyt riittää. Ja sillä tiellä olen edelleenkin. Innostusta on mahdollista lietsoa, vaikka se ei automaattisesti päällä olisikaan. Tärkeää on kokea kaikki tunteensa ja kyseenalaistaa niitä. Minäkin tivasin itseltäni, että miksi miksi miksi musta tuntuu tältä? Tilillä on rahaa, ruokaa on kaapissa, lapsi viihtyy hoidossa, saan toteuttaa unelmiani, töitä on niin paljon kuin haluan tehdä, kotona on kaikki hyvin, okei käsi on hieman kipeä vielä, mutta silti hetkellisesti olin ihan, että plääääh. Sittenpä tajusin sen, että tänään olen vain niin väsynyt, että siksi minusta tuntuu tältä. Että antaa tuntua vain.

Aloin kuitenkin tavoitella tietoisesti tunnetta, joka tuntui aiempaa paremmalta. En todellakaan ajatellut heti, että voi, olenpa mä onnellinen, sillä se ei ollenkaan ollut se vallitseva tuntemus sillä hetkellä. Mietin vain, että asiat kyllä järjestyvät ja ovat jo nyt ok ja pian fiilis oli snadisti parempi kuin hetkeä aiemmin. Ja kun olo oli hieman parempi, niin fiiliksiä oli lopulta helppo hilata pikku hiljaa enemmän ylöspäin.

Mitä sitten, vaikka tunnetila olikin aluksi feikkiä. Auttaahan tekohymykin parantamaan oloa.

Jokainen ajatus, joka tuntuu pahalta, on pahasta. Jokainen ajatus, joka tuntuu hyvältä, on hyvästä.

Ah, niin totta.

Tässä vielä toimittaja, tuleva esikoiskirjailija työn touhussa, kuva heinäkuulta:

Jaa-a, mahtaakohan tämä otos olla kotoa keittiönpöydän ääreltä, Kaapelin työhuoneelta vai jostain kolmannesta paikasta…