Tunne saa tulla, mutta siihen ei tarvitse aina reagoida
Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten pitkän henkisen tien olen kulkenut viimeisen reilun 10 vuoden aikana ja miten paljon se on muuttanut omaa toimintaani ja esimerkiksi reagointia ikävissä tilanteissa tai toisten ihmisten käytöksen edessä, jonka koen epäreiluksi. Tunne saa tulla, mutta siihen ei tarvitse aina reagoida. Tunteen kokeminen ei ole sama asia kuin sen esille tuominen.
Toki vieläkin pahoitan mieltäni, olenhan ihminen, jolla on tunteita, mutta jotenkin useimmiten on helpompi katsoa tilanteita ulkopuolelta ja ehkä jopa ymmärtää toisen motiiveja. Se, ettei anna asioiden vaikuttaa itseensä, ei tarkoita, että olisi mikään kynnysmatto. Mutta jos lähden mukaan suunsoittoon tai riitelyyn, minulle tulee paljon pidemmäksi aikaa paha olo kuin silloin, kun annan asian olla. Olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa. Kun itse tietää, miten asiat ovat ja on varma itsestään ja tekemisistään, on ihan turha provoisoitua tai lähteä juupas-eipäs-leikkiin mukaan.
En enää reagoi salamana
Sen sijaan, että hermostuisin sata lasissa ja toimisin heti, reagointiaika tunteen ja toimimisen välillä on pidentynyt. Entinen ”italialainen” temperamenttini on haihtunut kuin tuhka tuuleen ja tilalle on lähes aina tulleet lehmänhermot! Jos vaikka joku perheenjäsen on huonolla tuulella tai kovin stressaantunut, en enää provosoidu siitä niin, että lähtisin hänen tunteisiinsa mukaan, jolloin lopputuloksena voisi olla jopa riita. Sen sijaan mieluummin vaikka poistun paikalta, kunnes pöly on laskeutunut tai annan toisen purkauksen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus saatan sanoa, että tiedän, että sua stressaa, mutta kaikki järjestyy. En useinkaan enää ime toisten ihmisten tunteita itseeni niin kuin vielä silloin, kun itse voin huonosti tai olin epävarma itsestäni vaikean elämänjakson takia. Kun on omassa sisäisessä voimassaan, ei edes anna toisten projisoida tunteitaan itseensä. Tai ainakaan ei lähde siihen leikkiin mukaan, koska sellaisesta harvoin seuraa mitään hyvää.
Tässä mä istun ja fiilistelen. Tunteen kokeminen ei ole myöskään sama asia kuin sen esille tuominen.
Ei takaisin samalla mitalla
Olen oikeastaan myös ylpeä itsestäni ja reagoinnistani sellaisessakin tilanteessa, jossa koen jonkun loukanneen itseäni. Jos 10 vuotta sitten olisin antanut takaisin samalla mitalla, en enää tee niin. Mieluummin nukun yön yli ja jos asia vielä aamulla vaivaa minua, puhun siitä jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota arvostan ja jonka tiedän osaavan tavallaan sanoa itselleni ne oikeat sanat, jotka olen jo omassakin mielessä muodostanut. Usein yritän ottaa tunteen vastaan uteliaasti: jaahas, nyt minusta tuntuu ihan hirveältä, koska xxx. Mitähän tämä haluaa itselleni kertoa?
Ja vaikka jotain asiaa velloisikin puoli päivää, useimmiten lopputulos on se, että sitä vain on huvittunut ja miettii, sanoiko se tai tekikö se toinen ihminen todella niin, mahtaa hänellä olla kurja olla itsensä kanssa. Joissain tilanteissa voi myös rehellinen kysymys auttaa: sitä voi toistaa toisen sanat ja kysyä, että tarkoitatko tätä ihan todella.
Jos joskus olin ylpeä temperamentistani, olen oikeasti ylpeä siitä, millaisen henkisen polun olen kulkenut viimeisen 10 vuoden aikana. Toivon, että tämä matka saa jatkua pitkään, sillä kukaan ei koskaan ole valmis, vaan olemme aina vähän vaillinaisia ja keskeneräisiä. Ja hyvä niin. Elämä on matka, ja minä olen utelias matkustaja.
Mahtavaa lauantaita!
Jenny
P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3
Vauhtisammakko-juoksukoulut alkavat Helsingissä
Överi sokeri jäi, kun laitoin ruokarytmin kuntoon
Miten pitää huolta siitä, että virtaa riittää seuraavaan lomaan saakka?
Kirsi
Ihan mahtavia ajatuksia! Itse olen samalla tiellä, opettelemassa, että tunne on vain ajatus, ei totuus minusta. Jos tunnen oloni maailman huonoimmaksi, ei se tarkoita, että olisin maailman huonoin. Tuntea saa, mutta ei reagoida, koska se aiheuttaa vain pahaa mieltä itselle ja toisille on se, mitä olen oppinut. Lisäksi opettelen kuuntelemaan, kiireessäkin. Silloin ymmärtää selkeämmin, mitä toinen yrittää sanoa, eikä hyppää vääriin johtopäätöksiin siitä, mitä toinen ehkä tarkoittaa.
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Kirsi kommentistasi! Just noin! Tuosta kuuntelemisesta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, sillä usein ihmiset (minä itsekin) oletetaan liikaa asioita, eikä me voida tietenkään päästä toisten pääkoppia lukemaan, mitä he oikeasti ajattelevat. Eli kuunteleminen on tärkeää!
Mä olen tehnyt tätä ”tunnetyötä” jo aika pitkään, ja silti välillä ajaudun tunteiden vietäväksi. Lienee ikuista oppimista tämä, mutta olen iloinen, että olen aloittanut tämänkin polun.
Johanna
Käyn juuri läpi erästä positiivisen psykologian verkkokurssia ja juurikin näitä asioita siellä käydään läpi. Tunteiden hyväksyminen, myös niiden epämukavien tunteiden, ne ovat osa elämää kuitenkin. Positiivisten tunteiden määrän tulisi olla suurempi kuin negatiivisten ja kiitollisuus, mistä sinäkin olet paljon kirjoittanut, on hyvä keino positiivisten tunteiden lisäämiseen. Mahtavaa päivää!
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Johanna kommentista! Näin mä ajattelen ja nyt kun taas meditoin säännöllisesti, harjoittelen kovasti niiden tunteiden kohtaamista ja ennen kaikkea sitä, ettei takertuisi niihin negatunteisiin tai asioihin, jotka niitä herättävät.
Kiinnostava toi sun verkkokurssi! Alkoi heti tehdä mieli googlata, missä tuollaisia tarjotaan 🙂
Kiitollisuus on useimpina päivinä vahvasti läsnä. Myös niinä huonompina hetkinä pyrin muistamaan ne asiat, jotka ovat silloinkin hyvin.
Ihanaa syksyä!