Joskus ei tarvita kuin se yksi ihminen, joka välittää

Joskus ei tarvita kuin se yksi ihminen, joka välittää. Facebook tiesi tällä viikolla kertoa, että olen ollut facessa 12 vuotta! Sen sijaan, että olisin järkyttynyt ajan kulusta tai alkanut miettiä kaikkia Facebookiin hukkaamiani tunteja, tuli mieleen silloinen elämänvaihe, joka yhtään liioittelematta oli elämäni hirvein.

Toki oli hyvääkin, kuten ystäviä, kaksi tytärtäni ja innostava työ, josta ikävä kyllä myöhemmin vaihdoin toiseen, vielä paremmalta kuulostavaan, joka ei ihan sellaiseksi osoittautunutkaan. Enimmäkseen ongelmia aiheutti elämässäni toinen ihminen ja hänen monivivahteiset ongelmansa, eikä aamulla koskaan voinut tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Elin jatkuvasti stressin äärirajoilla, lopulta oli vaikea nukkua ja syödä keskittymisestä puhumattakaan, mutta lapset oli hoidettava ja töissä käytävä. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että olin säikky kuin kani eikä ihme, sillä jatkuvan stressin ja pelon alla eläminen ei tee ihmiselle hyvää.

Totaalinen uupumus

Kun sitten lopulta jäin yksin lasteni kanssa, oli se helpotus. Helpotus, vaikka samaan aikaan uudessa työssä oli hankalaa, pitkään kestänyt todella vaikea tilanne kotona oli uuvuttanut minut täysin viimeisten vuosien aikana ja 100 prosenttinen vastuu yksin kahdesta pienestä ihmisestä, jotka oireilivat omalla tavallaan tapahtunutta, tuntui raskaalta. Mutta itselläni ei ollut vaihtoehtoja. En olisi koskaan voinut vain ottaa ja lähteä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Oli vain jaksettava ja selviydyttävä. Tuntui hassulta, että totaalinen uupumus vei maton jalkojen alta vasta sitten, kun tilanne alkoi helpottua ja muuttua.

Oma tilanteeni tuntui varmasti monen ulkopuolisen, ystävänkin  silmillä katsottuna niin sekavalta ja raskaalta, että moni ei jaksanut rinnallani, enkä sitä ihmettele enkä syytä ketään. Välillä on vaikea löytää edes oikeita sanoja ja joskus tuntuu vain helpommalta erkaantua ja jatkaa oman elämänsä elämistä, varsinkin, jos tuntuu, ettei toista osaa auttaa. Osa ihmissuhteista toipui myöhemmin, osa hiipui kokonaan tai muuttui moikkailututtavuudeksi, mutta uskon, että kaikella on tarkoituksensa.

Ja onneksi oli ihmisiä, jotka kestivät. Yhtenä aamuna kun en enää vain jaksanut, kirjoitin työpöydän ääressä faceen (jota ei silloin voinut vielä peukuttaa saati kommentoida) että kaikki on mustaa ja sysipimeää. Silloinen työkaverini Riikka toiselta osastolta käveli luokseni, tarttui olkapäästäni kiinni ja oikeastaan siitä lähti iso pyörä pyörimään, pyörähdys kerrallaan. Pitkään elämä oli steppailua eteen ja taakse, mutta lopulta asiat alkoivat järjestyä, otin itse vastuuta hyvinvoinnistani, hain ja sain apua ja pikkuhiljaa alkoivat värit palata.

Elämä on mahtavaa. Iloineen ja suruineen, ongelmineen ja ratkaisuineen.

Nyt: kiitollinen kaikesta

Ja missä olenkaan nyt: jo pitkään tilanteessa, että useimpina aamuina kun silmäni saan avata, olen onnellinen siitä, että saan olla olemassa. Olen myös kiitollinen kaikista kokemuksista, joista suurta osaa en haluaisi koskaan kokea uudestaan. Elämä on pyhää ja se on lahja, sen ei pitäisi olla asia, josta vain on raahauduttava läpi tai yritettävä selviytyä. Sellaisia elämänvaiheita tulee useimmille, jolloin elämä on selviytymistä hengityksestä toiseen, mutta sillä hetkellä, kun tuntuu, ettei toivoa ole, sitä on. Asiat muuttuvat, hiipuvat, voimistuvat. Mikään ei pysy samanlaisena.

On myös ihmisenkeleitä, jotka välittävät, kuten silloinen työkaverini Riikka. Joskus ei tarvita kuin se yksi ihminen, joka sinut noteeraa.

Jokaisen meistä on muistettava, että me voidaan just itse olla niitä ihmisenkeleitä.

Niin vaikeaa tuolloin, niin kiitollinen nyt. Mahtavaa perjantaita!

Jenny

INSTAGRAMISSA

FACEBOOKISSA

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Vauhtisammakko-juoksukoulut alkavat Helsingissä

Kotitreeni astui elämääni

Överi sokeri jäi, kun laitoin ruokarytmin kuntoon

Miten pitää huolta siitä, että virtaa riittää seuraavaan lomaan saakka?

Kateus ja tyytymättömyys – kesän vitsaukset