Tunteilla on viesti – myös syyllisyys haluaa kertoa jotain
Ihan hyvä mustakin on tullut. Älä huoli äiti.
Tuollaisen viestin lähetti 22-vuotias tyttäreni muutama kuukausi sitten, kun viestittelimme niitä näitä ja vähän menneistäkin asioista. Esikoiseni siis muutti pari vuotta sitten toiseen kaupunkiin poikaystävänsä luokse ja on rakentanut sinne oman elämänsä. Näemme onneksi säännöllisin väliajoin ja vaihdamme kuulumisia usean kerran viikossa lähinnä WhatsAppissa.
Vaikka vanhimmat tyttäreni ovat reippaita ja fiksuja nuoria aikuisia, en voi välillä olla miettimättä, mitä olisin itse voinut tehdä toisin heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Kun itse aikanaan voin huonosti ja yritin selviytyä, en tosiaankaan aina ollut se pullantuoksuinen äiti, vaan työnsin uuniin nakkeja ja ranskalaisia ja toivoin, että tulisipa ilta, että saisi mennä nukkumaan. Kun toinen aikuinen osapuoli lakkasi ottamasta mitään vastuuta mistään, ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko jaksaa. Vaikka joskus tuntui raskaalta olla se ainoa aikuinen, jonka todella oli vain jaksettava, en olisi koskaan enkä missään tapauksessa voinut lähteä.
Tässä meidän keississä olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minulla ja tyttärilläni on aina ollut hyvät puhevälit. Vaikka ristiriitoja on ollutkin satunnaisesti joskus tyttöjen murrosiässä, olemme pystyneet aina puhumaan asioista, pyytämään ja antamaan anteeksi ja hyväksymään tietyt elämänvaiheet ja asiat sellaisena kuin ne ovat olleet, joko ennemmin tai myöhemmin.
Silti välillä syyllisyys kalvaa ja mietin, että jos minulla olisi esimerkiksi 10 vuotta sitten ollut nämä työkalut ja tämä itsetuntemus kuin tällä hetkellä, olisin pystynyt toimimaan niin toisin. Mutta ”ongelma” tässä on se, että nämä työkalut ja tämä itsetuntemus kun ovat tulleet kaiken tapahtuneen ja sen käsittelyn ja ymmärtämisen seurauksena.
Mutta jossittelu ei auta, eikä tunteiden tukahduttaminen tai maton alle lakaisu auta. Se sen sijaan auttaa, että tunnistan tunteen: Aijaha, tänään töihin kävellessä jostain kulman takaa iski syyllisyys, täysin pyytämättä ja yllätyksenä. Mitähän tämä tunne haluaa minulle kertoa?
Olen tullut siihen tulokseen, että useimmiten se tunne kai haluaa sanoa itselleni, että lakkaa suorittamasta. Näe kaikki se hyvä, mitä olet saanut aikaan. Uskalla olla haavoittuva ja keskeneräinen, uskalla olla matkalla oppimassa. Puhu asioista, älä patoa niitä. Luota itseesi ja omaan voimaasi. Anna anteeksi itsellesi ja muulle maailmalle. Lakkaa jossittelemasta, murehtimasta ja huolehtimasta. Elä tässä ja nyt.
Ihan hyvä mustakin on tullut. Älä huoli äiti.
Torstai, toivoa!
Jenny
P.s. SYDÄN tuossa alla on tullut jäädäkseen! Saa painaa!
Lue myös ja laita hyvä kiertämään:
12 asiaa, joiden avulla karistin 20 kiloa pysyvästi
Tein aikainventaarion – 9 tuntia viikossa Instagramissa
Kiitos, että olet aina noin positiivinen
Maikki
Aika liikuttavaa! ❤
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Maikki, että luit ja kommentoit.
Mahtavaa viikonloppua <3
KIRSI
Me ei oltais me, ilman näitä elämän karheikkoja❤️
Ihanaa viikonloppua, just sulle☀️
H
Niin, me ihmiset ollaan tavallaan koettujen asioiden, Htapahtumien ja tunteiden lopputulos 💖 Olen aina inhonnut sanontaa ”Mikä ei tapa, se vahvistaa”, koska aina se ei todella vahvista, moni asia myös musertaa.
Onneksi sinua koetut asiat ovat vahvistaneet, niin myös minua. Vaikeat asiat menneisyydessä ovat saaneet aikaan omalla kohdallani sen, että olen aivan järjettömän onnellinen ja kiitollinen tavallisesta arjesta, perheestä, työstä, ihmisistä elämässäni. Siitä että saan nyt olla sitä mitä olen. Elämä on 💖
Ihanaa viikonloppua sulle ja sun perheelle 😊🌟
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Kirsi! No niinpä! Ei oltais me ilman karheikkoja ja karikoita.
Ihanaa viikonloppua <3
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos H kommentistasi! Kirjoitat hyvin siitä, mitä me ihmiset olemme. Oon tismalleen samaa mieltä. Toisenlaisen elämän kanssa mustakin olisi tullut ihan toisenlainen. En kaipaa entistä itseäni ollenkaan, viihdyn nykyisenä minänä erittäin hyvin.
Ja niin samoja fiiliksiä! Miten niistä pienistä isoista jutuista osaakin iloita ja olla kiitollinen. Ei ole itsestäänselvyyksiä. Maailman näkee jotenkin eri tavoin kuin ennen.
Ihanaa viikonloppua sinulle myös <3 Kaikkea parasta!
Paula
Kiitos! Annoit minulle ne sanat, jotka tarvitsin juuri nyt <3 Syyllisyys ja suunnaton haikeus iskevät yht'äkkiä, kun näen bussissa, kaupoissa ym. pikkuihmisiä äiteineen ja mieleen nousee kipeitä muistoja tilanteista, joissa siirsin omaa uupumista, häpeää ja heikkoa itsetuntoa omiin lapsiini. Kunpa sillon ois ollu se ymmärrys ja osaaminen, mitä mulla nyt on! Mutta niin ihanasti kirjoitit, että nää työkalut ja itsetuntemus ovat tulleet vasta kaiken tapahtuneen ja sen käsittelyn ja ymmärtämisen seurauksena. Vaikka mennyttä ei voi muuttaa niin ehkä jotain merkitystä on sillä, että aikuistuneet lapset on nähneet kasvuani, myös vapautumistani häpeän vankilasta, ja tietävät, että en peittele menneitä (kasvatus)virheitä vaan olen valmis puhumaan kaikesta. Kun esikoiselta kerran pyysin anteeksi, etten silloin joskus osannut, niin hän sanoi suunnilleen samat sanat kuin sinun tyttösi. "Ihan hyvä lapsuus se oli"
Jenny/Vastaisku ankeudelle
Kiitos Paula kommentistasi!
Olisivat voineet olla minun sanojani tuossa toisessa lauseessa. Ja kolmannessa. Ja monessa muussakin.
Haluan uskoa, että virheiden tekeminen on inhimillistä ja tärkeää on, että niistä sitten puhutaan. Miten ihminen voisi onnistua, jos ei koskaan epäonnistuisi?
Kaikkea parasta sinulle ja lapsillesi! <3