Ekat terveiset kotitoimistolta

Ensimmäiset terveiset toimistolta! Työpiste on pystytetty kotiin, freelancer tässä hei!

Uusi alku alkoi kolmella haastattelulla, joista yhden tein onneksi ihan kasvotusten. Sain matkustaa raitiovaunulla kaupungille ja nähdä ihmisiä. Iltapäivällä kotona mieleni teki tosin laulaa lurauttaa, koska officellani oli niin kovin hiljaista. Kun posti kolahti luukusta säikähdin kuollakseni, niin olin uppoutunut omaan rauhaani. Saa nähdä, alkaako hiljaisuus pidemmän päälle rasittaa. Jos, niin onneksi aina on Helsingin ihanat lukuisat kahvilat, joissa voin työskennellä.

Seisomapöytää saattaa tulla ikävä!

Ihme juttu muuten, mutta työmaaruokalaa ei tässä uudessa toimipisteessäni ole! Ihan itse piti valmistaa munakas ja keittää parsakaaleja. Odotan jo innolla, että tulee lämmin ja pääsen siirtymään parvekkeelle kirjoittamaan. Aion luoda sinne vehreän ja viihtyisän kaupunkikeitaan, jossa naputtelen läppäriäni yrttien tuoksussa ja kukkaloisteessa. Mutta ihan ensin on kyllä pestävä ikkunat, niin järkyttävän likaiset ne ovat talven jäljiltä. Tässäkin taas yksi bonari, voin tauottaa työntekoa ja kirjoittamista kotihommilla. Kun ajatus pätkii ja kirjoittaminen tökkii, voin mennä vaikka järjestämään sukkalaatikon tai sulattaa pakastimen!

Toivottavasti kokki ei valmista joka päivä samaa ruokaa.

Mutta pakko kyllä rehellisesti myöntää, että olo tuntuu yhä kovin kummalliselta. Olo tuntuu hieman tyhjältä ja haikealta, mutta toisaalta taas innokkaalta ja riehakkaalta. Samalla tuntuu kuitenkin siltä, että perjantaista, vikasta duunipäivästäni toimituksessa, on ikuisuus. Silti mieli ei tunnu heti sisäistävän, että täällä sitä nyt ollaan ja kirjoitetaan. Mutta aion pitää tiukasti kiinni siitä ajatuksesta, että muutos on hyvästä. Onhan niin helppoa jämähtää samaan ja toistaa itseä päivästä toiseen, ilman että edes itse huomaa kangistuvansa vanhoihin kaavoihin. Nyt minulla on kaikki mahdollisuudet uudistua ja tehdä uusia juttuja, joten noin mahtavaan tilaisuuteen ei voi muuta kuin tarttua!

Saattaa olla, että työpisteeni siirtyykin ruokapöydän ääreen.

Päätin myös, että nyt uskon kovasti itseeni ja kykyihini. Pidän mielessäni mieluummin sen ajatuksen, että töitä on riittävästi kuin että niistä olisi pulaa. Keskityn kaikkeen hyvään epäkohtien sijaan. Olen kiitollinen jokaisesta toimeksiannosta. Teen asioita, joista nautin ja jotka saavat minut innostumaan. En tee asioita pakolla tai huonolla fiiliksellä. Teen hommia, jotka saavat sydämeni laulamaan. Nyt minulla on aikaa ideoida uusia juttuja ja kehittää itseäni. Ja voinhan käydä lähisalilla tai kiertämässä korttelin ja saamassa happea milloin tahansa työpäivän aikana, jos siltä tuntuu.

Kun aamupäivän haastattelu oli ohi, kävin ostamassa pari kukkaruukkua. Minun ei tarvinnut kiirehtiä takaisin hommiin saati potea huonoa omaatuntoa hidastelusta, sillä määräänhän nyt itse työtahtini ja työaikani. Toki tässä ei ole varaa alkaa löysäillä, mutta hyvä tästä tulee, olen varma. Uskon, että muutaman viikon sisään olen hyvinkin tottunut ja tyytyväinen.

Selailin muuten eilen illalla Chriss Prentissin kirjan Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books 2011). Nopeasti luettava, kiinnostava opus, joka käsittelee onnellisuuden taitoa ja vastoinkäymisten hyväksymisen opettelua. Monessa liemessä keitetty kirjan kirjoittaja kehottaa meitä reagoimaan asioihin niin, että miettisimme niiden olevan parasta, mitä meille voi tapahtua. Kirjoittaja myös uskoo, että suuri osa ihmisistä ei kykene moiseen ajatusmalliin ja jatkaa, että jos uskot, että jokin sinulle tapahtuva asia on paha, reagoit tapahtumaan tavalla, joka aiheuttaa sinulle lisää epämukavuutta ja kokemasi epämukavuus näyttää vahvistavan sitä, että tapahtuma todellakin oli ikävä. Ainoastaan näkemyksemme vaikeuksien olemassaolosta aiheuttaa meille ahdistusta ja hankaluuksia. Prentissin mukaan myös henkilökohtainen filosofiamme määrää, mitä meille tapahtuu. Hän kehoittaa meitä näkemään täydellisen totuuden siinä, mitä tapahtuu, kaikissa tilanteissa. Totuttaudu näkemään se jokaisessa tapahtumassa. Säästät lukemattomia tunteja, päiviä ja viikkoja, kun et turhaan valita tilanteista, jotka kääntyvät aina omaksi parhaaksesi, hän kirjoittaa. Jokainen elämän tapahtuma, jokainen tuskallinenkin kokemus, tarjoaa vain kaksi vaihtoehtoa: voit joko kirota sen ja sanoa sitä onnettomuudeksi, tai voit sanoa sitä onnenpotkuksi. Olen oppinut, että vain toinen noista vaihtoehdoista tuo meille onnellisuutta, ja se auttaa meitä levittämään onnellisuutta myös muille. 

Niin tarvitsin tuota kirjaa taas, hyvä, että se sattui tarttumaan käteeni. Kiitos maailmankaikkeus!

Työ freelancerina on nyt parasta, mitä minulle voi tapahtua.

Mahtavaa viikkoa sinulle!