Voiko puoliso olla paras ystävä?
Minä voin sanoa, että puolisoni on paras ystäväni. Vaikka sitten asian ääneen lausuminen tappaisi viimeisetkin romantiikan rippeet ja surkastuttaisi intohimon. Silti olen enemmän kuin tyytyväinen tilanteesta, jossa nykyään olen ja elän.
Moi!
Vaikka minulla on paljon mielettömän upeita ystäviä ympärilläni, paras ystäväni on puolisoni. Ehkä kliseistä tai ällösöpöä, mutta itse asiassa asian ääneen lausuminen tuottaa minulle suurta mielihyvää, sillä koskaan aiemmin en ole voinut niin sanoa. Vähäisellä muutaman eri tyypin seurustelukokemuksellani parisuhde on ollut aiemmin parisuhde ja ystävät ovat olleet asia erikseen. Nyt nämä kaksi asiaa ovat samassa paketissa, vaikka niitä ystäviä, kavereita ja tuttavia toki kulkee vahvasti tässä rinnalla. Kaikki mahtuvat arkeeni, ja vaikka olemme parhaita ystäviä, on kummallakin ne omat työnsä ja harrastuksensa.
Elämäntilanne liimasi meidät yhteen
Totta kai siihen, että tähän on tultu, vaikuttaa esimerkiksi elämäntilanne. Ruuhkavuodet ovat tehneet tepposensa ja suurin osa ajasta kuluu töiden ja perheen parissa. Ei siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että haluan. Monipuolisen työn tekeminen ja toistaiseksi melko vähäisen vapaa-ajan viettäminen pääosin perheen parissa on minun toiveeni ja täysin omaa haluani. Se ei tunnu pakkopullalta tai asialta, jonka teen, koska niin vain kuuluu tehdä. Se ei ole edes mitään sellaista, jolta haluaisin juuri nyt tilaa tai vapautta. Toki kumpikin haluaa tavata ystäviään, mutta pyrimme järjestämään aikaa sieltä, mistä se ei ole perheeltä pois.
Tilaa ja vapautta saan silloin, kun olen töissä, oli päivän agenda sitten mitä tahansa. Omasta ajasta ajattelen myös niin, että koko elämä on omaa aikaa. Kun arkisin on noin 8 tuntia töissä ja välillä rapiat päälle, ja keikkaa pukkaa usein myös viikonloppuisin, jää perheaika aika älyttömän vähälle. Ajankulu tuntuu vain kiihtyvän, mitä vanhemmaksi tulen. Ei ole ollenkaan bullshittiä se, kun pieniä nyyttejä katsotaan ajatuksella, että kohta se kävelee, pääsee ripille, menee armeijaan ja muuttaa pois kotoa.
Oivallan tämän ennen kaikkea silloin, kun katson vanhempia tyttäriäni. Heidän aikaansa vievät treenit, koulut ja työ, meidän liki keski-ikäisten seura ei niin jaksa innostaa. Välillä koen suurta syyllisyyttä siitä, olenko ollut tarpeeksi läsnä, vahva ja hyvinvoiva äitinä, se viimeinen tuki ja turva, silloin kun he ovat sellaista eniten tarvinneet. Aina en siihen ole ehkä pystynyt, mutta tärkeintä on se, että ne asiat korjataan, joista kokee, että niissä on korjaamisen varaa.
Mun tytöt.
Päivät ovat pitkiä, vuodet lyhyitä
Koska ”isot tytöt” kuten kuopuksemme siskojaan usein rakkaudella kutsuu, menevät usein menojaan, vietämme paljon aikaa ”ydinperheen” kesken eli minä, puoliso ja viisivuotias. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten jaksamme olla moisessa symbioosissa. Kaikille tietenkään sellainen ei ole esimerkiksi työvuorojen tai muiden tekijöidenkään vuoksi mahdollista, vaikka halua löytyisikin. Juuri juttelin lauantaina erään tuttavan kanssa, joka tuuletteli sitä, että oli päässyt viikonloppuvapaalle perheensä luota. Iloitsin hänen kanssaan. Fiiliksen ymmärtää täysin, kun hän on se tyyppi, joka istuu viikonloput yksin lasten kanssa puolisonsa töiden takia. Mutta itsellä tilanne on eri, meitä on täällä viikonloppuisin kaksi useimmiten kaksi ja jos joku on töissä, se olen usein minä.
En halua havahtua siihen, että näin todella on, että lapsihan on muuttamassa kotoa, että hei haloo, missä minä olinkaan. Vaikka joskus päivät tuntuivat helvetillisen pitkiltä, erityisesti silloin, kun kuopus oli pieni ja yöunet olivat vähissä. Silti vuodet ovat älyttömän lyhyitä ja aika kuluu liian nopeasti.
Arvot muuttuvat arjessa
Perhe on yksi arvoistani, joka tuo elämääni paljon merkitystä. Olen onnekas, sillä itselleni sen arvon mukaan eläminen on mahdollista. Olemme puolisoni kanssa tehneet valinnan, että haluamme tehdä paljon asioita yhdessä. Puolisolleni viisivuotias on ainoa biologinen lapsi, vaikka hän isähahmon hommat on ottanutkin kunnialla hoitoonsa, kiitos myös siitä. Itse otan taas todellakin kaiken irti siitä, että olen parisuhteessa, jossa asiat, myös lasten hoitaminen ja lasten kanssa asioiden tekeminen hoidetaan tasapuolisesti. Tasavertainen kumppanuus ei ole itsestäänselvyys sekään.
Tykkään tosi paljon siitä, että puuhastelemme keskenämme ja teemme vaikka pieniä retkiä. Tai sitten seisomme pihalla katsomassa, kun lapsi leikkii tai käymme ruokakaupassa. Yhdessä. Ei siis siksikään, että mentäisiin kuopuksen ehdoilla. Vaan siksi, että hän on paras ystäväni. Puhtaasta halusta tehdä asioita yhdessä.
Olen ollut myös ikään kuin yksin parisuhteessa. Olen ollut yksin vanhempana. Olen ollut myös yksin vanhempana ilman parisuhdetta. Ehkä senkin takia osaan arvostaa sitä tasapuolista suhdetta ja parasta ystävyyttä.
Yhdessä tekeminen on kaiken perusta
Bloggaajakollegani Anna kirjoitti juuri osuvasti siitä, kuinka pitkän parisuhteen salaisuus on yhteinen harrastus. Mekin harrastamme toisinaan samaa lajia, tuo tyyppi meillä käy joskus vaimonsa spinningissä. Mutta sekään edes, mitä tehdään, ei ole niin merkityksellistä kuin se, että saamme viettää aikaa keskenämme ja tallentaa mieliimme muistoja.
Ettei sitten myöhemmin tarvitse katua, että siinä se lapsen lapsuus ja avioliitto kuluivat, kun oltiin aina töissä tai ei koskaan tehty mitään yhdessä. Ja eläkkeellä mietitään, että kuka toi tyyppi on, jonka kanssa olen asunut samassa kämpässä vuosikymmeniä.
Vaikka puolisoni on paras ystäväni, sekään ei ole tullut ilmaiseksi tai itsestään. Olen läpikäynyt melkoisen pesukoneen kuivausohjelman, jossa olen myös itse joutunut miettimään, mitä ihmissuhteiltani toivon ja mitä niille itse ammennan. Ehkä tärkeintä on ollut se oivallus, etteivät asiat tapahdu itsestään. Alun riitapukarista on kehittynyt vallan mukiiinmenevä kumppani, ja nyt puhun siis itsestäni.
Kaikki on mahdollista, mutta ei voi vain aina odottaa, että joku toinen tulee ja korjaa perhetilanteen tai parisuhteen tai tekee niistä omista toiveista totta, mitä ne ikinä koskevatkaan. Myös itse pitää olla valmis ottamaan vastuuta ja antamaan itsestään. Näitäkin asioita olen oppinut kantapään kautta.
Tiistai, toivoa!
Lue lisää:
Erilaiset ihmiset samassa parisuhteessa
ilari
teillä näytti olevan samanlaiset silmät kaikilla? tiiäks mäkin funaan sitä et mitä jso ton tai tän sanoo ääneen muuttuuko se muotoaan ja säpsähdä sitä ja alan miettiin mut parashan se on ääneen sanoo vaan? vai onko jotain joka sitten on kin taikaa ja sitä e isaa ääneen lausuu ok en miettiny just parisuhdetta
ilari
toi on kyl totta mäkin mietin välillä et teenkä tarpeeksi et olenko ollut hyvä isä tähän saakka ja pitäiskö tehä nemmän ja ist sovittelee aikaa nythän o nse ksyely ikä ja koko aikaa ei ”jaksa” sitte ntulee joku sana siltä ja tuntuu hyvälle. mut muuten oonkin samaa mieltä et yhdessä tekeminen kasvattaa apremmin yhteen kuin mikään muu ja sellainen on kuluttavaa jos ollaan mut tehään eri juttui niin paljon parempi omasta mielestä olla silloin yksin kun vo itehä mitä huvittaa ilman sitä et joutuu miettiin tykkääkö se toinen ideasta siis välillä kyl pitää hullutella jotain hetken mieleijohdettakin ja mennä vaan yhdessä sama se kumpi ehdottaa selallaen luo ehkä just sitä huomioimista siit toisen vaikka sekopäisestäkin jutusta et hei toi diggaa ja kokeilee juttui
Kirsi
Ei ole yhtään ”ällösöpöö”… Ihana kuulla,että joillakin on noin ihana,toimiva suhde.
Nauti siitä ja me kestetään täällä ruudun takaa ja jaksetaan lukea sun onnesta. Olet Jenny onnesi ansainnut! Ihania kuvia♡
Terkkuja r ä n t ä s a t e e s t a…
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Ilari kommenteistasi! Se on varmaan sitä perisuomalaista pelkoa, että ”itku pitkästä ilosta”, kun mietit, että uskaltaako hyviä juttuja sanoa ääneen vai katoaako niistä taika.
Ja kai sitä on turha miettiä, tekee vain asioita. Makuja on monia ja jos toinen ei niin välitä, niin kyllä sitä toisen vuoksikin voi tehdä juttuja. Hienosti kirjoitit, että yhdessä tekeminen kasvattaa paremmin kuin mikään muu. Mukavaa viikkoa sinulle ja perheellesi 🙂
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Kirsi kommentistasi! Räntää tulee tosiaan kuin Esterin takapuolesta ja söin tänään ensimmäisen jouluaterian, talvi on siis tulossa 😀
Nämä parisuhdetekstit ovat hyviä siksikin, kun itsekin niistä oivaltaa aina uusiakin asioita, kun kirjoittaa hommeleita ylös ja auki.
Ajattelen, että ihmissuhteet ovat osa hyvinvointia (toivottavasti nimenomaan sitä, eikä osa pahoinvointia, vaikka ne voivat olla jälkimmäistäkin), olivat ne sitten pari- ystävyys- tai sukulaisuussuhteita.
Ihanaa alkutalvisen viikon jatkoa sulle! <3
Karoliina
Ihana teksti ja niin täynnä asiaa
Ansku
Täyttä asiaa. Heh riitapukaristan tunnistan itseni. Siis mun ja mieheni suhteen alkuajoilta. Silloin tuli riideltyä kun yritettiin tutustua toisiimme. Onnistuttiin mukavasti ja nyt yli 7 vuoden jälkeen suhteemme on parhaimmillaan. Kiitämme toisiamme päivittäin siitä, että toinen on olemassa. On tää ihanaa, kun sen eteen on tehnyt töitä. Ja tehdään tietty edelleen, joka päivä.
Mukavaa viikon jatkoa 🙂
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos paljon Karoliina! Mukavaa keskiviikon alkua sulle 🙂
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Ansku, kiva, että joku muukin 🙂 Mehän oltiin tunnettu melkein 15 vuotta ennen kuin alettiin seurustella, sillä oltiin kavereita. Silti tämä roolinvaihto ja toki oma aiempi hankala eroni vaikuttivat siihen, että vaikeaa oli. Mutta kaikesta on selvitty ja nyt kun mietin sitä rähjäävää itseäni, en tunnista, kuka hän on, huh.
Sama juttu, kiittäminen toimii ja se, että sanoo toiselle jotain kivoja asioita ja tekee myös kivoja asioita. Maanantaina kun tulin lapsen kanssa pihalta syväjäädytettynä niin oli ihana yllätys, kun ruoka olikin valmiina.
Mahtavaa viikkoa sulle!
Ansku
Teillä olikin pitkä tausta ennen seurustelua! Mekin oltiin frendejä ennen deittailua, mut vain parin vuoden ajalta 🙂
Taru
Kyllä oikein hyvin voi olla paras ystävä, ja onkin, eikä se intohimoa tai romantiikkaa sammuta 🙂 Me ollaan kyllä melkoisessa symbioosissa noin muutenkin. Ei koskaan esim. käydä missään erikseen, ihan omasta vapaasta halusta ja tahdosta. Niin on ihan tarkoituksella järjestetty, 24/7 yhdessä jo useampi vuosi. Kummallisempaa mun mielestä on, jos joku sanoo ettei niin ”saisi” olla tai tehdä 🙂 Miksi ihmeessä ei, ihmiset on erilaisia ja tahtoo erilaisia asioita.
p.s. Sulle on Valossa pokaali 🙂
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Taru kommentistasi, kyllä oon sitä mieltä, että tosiaankin noin saa tehdä! 🙂 Helpottavaa kuulla, että on muitakin, jotka tekevät paljon asioita yhdessä, eikä tavallaan sitten muita siihen tarvitakaan.
Ja iso kiitos pokaalista! Lämmittää mieltäni suuresti!
Mukavaa syysviikon jatkoa sulle.
Nanne
Niin munki ehkä pitää tunnustaa, että tuo mun mieskulta on mun paras kaveri ♥
Koska jos mietin että kenen kanssa haluan kaikista eniten viettää vapaa-aikaa, kenen kanssa tahdon matkustaa, kenen kanssa itkeä ja nauraa maailman kummallisuuksia … No tietenkin sen oman kumppanin!!
Meitä yhdistää vahvasti luonnossa liikkuminen – isännällä kalastus mielessä, itsellä se luonnosta nauttiminen ja patikoiminen. Nytkin on jo tämän asian tiimoilta varattu ensi vuodeksi jo kaksi reissua. ☺
Jenny Belitz-Henriksson
Kiitos Nanne kommentistasi! Ja ah, reissut ovat aina niin ihania. Mäkin tykkään matkustaa puolisoni kanssa. Ja tärkeää on sekin, että on joku yhdistävä tekijä. Vaikka välillä sitä toki tekee myös toisen mieliksi asioita, jotka eivät itseä ehkä niin kovin innosta.
Mahtavaa viikonloppua teille molemmille <3