What do you do when the passion burns out? Start another fire

Viime viikkoina ja kuukausina olen miettinyt, pitääkö ihan kivan riittää? Onko pakko olla ihminen, jolle palkka riittää motiiviksi tehdä töitä? Olen keskustellut monen ystäväni kanssa viime aikoina töihin, opiskeluun ja ammatinvalintaan liittyvistä asioista. Monilla on niin sanotusti meneillään työelämään liittyvä harkinta-aika. Lienee tavallista nelikymppisillä? Osa on sitä mieltä, että ihan sama mitä tekee, ei se ole niin justiinsa. Osa on sitä mieltä, että jos intohimoa ei ole, miksi tehdä sitä työtä. Osa sanoo, että rahan takiahan sitä töitä tehdään. Osa sanoo, ettei voisi koskaan tehdä töitä vain rahasta – merkityksellisyyden ja motivaation on tultava jostain ihan muusta.

Itsekään en ole se rahan takia töitä tekevä tyyppi, vaikka välillä toivoisin olevani. Vaikka toki teen yhä ja luonnollisesti kaikissa töissäni parhaani, huomaan, että saatan kuitenkin käyttää vain sen potentiaalini, mikä riittää, koska jotain on tapahtunut. Minä olen muuttunut ja intohimo tekstiin ja sisäliikunnanohjaukseen on alkanut lakastua. Teksti ja kirjoittaminen eivät tuota enää sellaisia kiksejä kuin 15 vuotta sitten, kun aloin toimittajaksi tai kuin aloin 8 vuotta sitten kirjoittaa tätä blogia. Liikunnanohjaus roikkuu yhä 20 vuoden jälkeen mukana, vaikka huomaan haluavani harrastaa itse ja haluan itse päättää, mitä liikuntaa teen minäkin päivänä. Ja ennen kaikkea haluan liikkua ulkona!

What do you do when the passion burns out? Start another fire. 

Tuohon ajatelmaan törmäsin Pinterestissä pari päivää sitten. Mietin ensin, että oliko tuo se merkki, jota olin tietämättäni odottanut? Tai oikeastaan en todellakaan tietämättäni, sillä ainakin blogini mukaan olen viimeiset 4-5 vuotta pyöritellyt mielessäni sitä, mitä oikein haluan tehdä (työ)elämälläni. Ja mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä selkeämmäksi käy ajatus – haluan tehdä jotain, jolla on merkitystä paitsi itselleni, myös muille. Samalla toki takaraivossa jyskyttää ajatus, että olenko liian vanha aloittamaan alusta. Plus tähän päälle 10 muuta pelkoa. En pysty, en osaa, en opi, ei onnistu. En pääse, minua ei valita.

Mutta samalla kun mieli pyörittää pelkoja, olen päättänyt olla rehellinen itselleni. Mikään työ ei ole aina kivaa, mutta jos intohimo alkaa hiipua ja lopulta ehkä sammuu kokonaan, sitten vaihtoehtoja ei ainakaan ole. En ole siis se tyyppi, joka käy töissä vain rahan takia. Edes maailman parhaat työkaverit eivät pelasta tilannetta, jos oma työ antaa enää vain vähän ja on kaukana siitä, mitä se on joskus ollut. No, onneksi en ole vielä siinä pisteessä, enkä aio tehdä mitään hätiköityä, olen kiitollinen päivätyöstäni ja muistakin hommista, mutta olen valmis myös hyppäämään, jos alkaa tuntua siltä. Olen asettanut itselleni takarajan ja se on ensi syksy, siihen mennessä on pitänyt tapahtua jotain, vaikka sitten asenteessani. Ainakaan en halua, että herään 10 vuoden päästä siihen, että olisinpa sittenkin.

Ihminen kasvaa, arvot päivittyvät, merkityksellisyyden kokeminen muuttuu. Se mikä ennen oli tärkeää ja intohimo, ei ole enää tärkeää ja intohimo. Sellaista se on. Olen kirjoittanut tästä asiasta aiemminkin. Minusta on luonnollista, että toiveet ja unelmat muuttuvat. Kaksikymppinen minä on ollut täysin eri tyyppi kuin minä nyt, 41-vuotiaana. Siksi kannattaa miettiä, mitä elämältään toivoo.

Tekstin kirjoittaminen ja muokkaaminen, joista ennen kaikkea ensimmäisellä oli ennen suuri ellei valtava merkitys elämässäni, ei tarjoa enää samanlaisia kiksejä itselleni kuin mitä se on antanut viimeiset 15 vuotta. Tekstin editointikaan ei ole ehkä ihan sitä, mihin haluan elämäni käyttää. Mutta enpä juuri tee enää toimittajankaan töitä, haastattele ihmisiä ja etsi hienoja tarinoita kerrottavaksi. Se ei tunnu enää omalta. Tämä blogikin, jota kirjoitin vuosia intohimoisesti, on muuttunut enemmän treenipäiväkirjaksi kuin syvemmäksi pohdiskeluksi ja henkiseksi työvälineeksi, millainen se on myös ollut. En edes osaa enää kirjoittaa niin oivaltavasti, koskettavasti ja kauniisti kuin joskus ennen osasin. Se johtuu juuri siitä, että intohimo ei ole enää samalla levelillä kuin se aiemmin oli. Toki on tavallista, että tekstit kulkevat synkassa elämäntilanteen kanssa, mutta jo pitkään olen huomannut, että ihan yhtä hyvin pääsen jakamaan fiiliksiäni vaikka Instagramissa. Siellä ajatusten jakaminen on helpompaa, nopeampaa ja paljon vastavuoroisempaa kuin kirjoittelu tänne eetteriin, joka tuntuu välillä yksinpuhelulta tässä ihmeellisessä maailmassa. Muistan, miten otettu olin, kun pääsin bloggaamaan portaaliin ja sain tehdä kaupallisia yhteistöitä. Saan tehdä niitä toki vieläkin, mutta en vain ole jaksanut enkä ehtinyt edes myydä blogiani. Enemmänkin alkaa ahdistaa, jos pitää tiettynä päivänä kirjoittaa jostakin tietystä asiasta, eikä kirjoitusfiilistä ole. En vain pysty pakottamaan itseäni (enää) mihinkään, mikä ei tunnu omalta.

Kävin perjantaina parin vuoden tauon jälkeen ohjaamassa niskaselkätunnin. Tunti tuli jostain selkäytimestä, ja ohjaaminen oli ihan kivaa, mutta ihan kiva vain ei enää riitä. Lisäksi samalla huomasin, että en pystyisi ohjaamaan enää yhtään enempää kuin joka toisen viikon sisäpyöräilyt ja niskaselän eli kolme tuntia kahdessa viikossa. Olen niin hullaantunut siihen, että nykyään ehdin harrastaa mitä liikuntaa itse haluan, että en voi enää luopua siitä. Haluan juosta, hiihtää, käydä salilla, uida, mitä muuta vielä keksinkään. Juoksuryhmien vetäminen yhä kiinnostaa, ja se tulee varmaan tapahtumaan lähiaikoina.

Työelämäni on kulkenut omituisia reittejä. Ennen kuin päätin, että haluan alkaa liikunnanohjaajaksi ja toimittajaksi, olin tehnyt monenlaisia töitä. Kun 11-vuotiaana aloittaa, paljon kerkeää! Ihan oikeasti olin 11, kun aloitin siivoamaan hotellihuoneita 13-vuotiaan kaverin kanssa. Se, miten hotelliin päädyimme töihin, johtui perhetutusta, joka palkkasi meidät ahkerat. Mutta myös olin ainakin jakanut mainoksia, työskennellyt tiskarina yökerhossa, plokkaajana teknoklubilla, ruokakaupan kassana, tarjoilijana, baarityöntekijänä, hampurilaisravintolan kassana, sihteerinä ja aulaemäntänä. Parikymppisenä päätin ensin, että haluan alkaa liikunnanohjaajaksi. Kahdesti jätin opinnot urheiluopistossa viime hetkillä kesken, mutta liikuntaa on tullut ohjattua monenlaista ja vaikka missä paikoissa. Vuonna 2004 päätin, että alan toimittajaksi. Toimittajaksi en päätynyt vuosien korkeakoulututkinnon kautta – vaan lähettämällä tekstejäni eri lehtiin, käymällä näyttämässä naamaani ja juttukansiotani. Pääsin heti kirjoittamaan juttuja isoihin lehtiin, kuten Trendiin, Seuraan, Kaksplussaan, Kotivinkkiin ja Kotilääkäriin. Tieni vei nopeasti eli vuodessa freelancerista ensin määräaikaiseksi Kotivinkkiin ja sitten vakituiseksi samaan paikkaan. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen siirryin Ellen toimitussihteeriksi, sitten taas freelanceriksi ja vielä koukkasin Kauneus ja Terveys -lehden toimitussihteerin pallilla. Sen jälkeen minut rekryttiin Tammeen kustannustoimittajaksi. Ajattelin, että määräaikaista pallia olisi hauska kokeilla, mutta niin siinä sitten kävi, että maailmankaikkeus teki työsuhteestani vakituisen. Työelämäni on todella elänyt omia polkujaan ja vienyt meikäläistä välillä ihan 6-0. Erityisesti suurin osa noista intohimoduuneista on ollut täysin sattumaa.

En tiedä, mihin tämä pohdiskelu vielä johtaa, mutta olen kiitollinen kaikista töistä, joita olen saanut ja saan tehdä. Työ ei ole itsestäänselvyys, vaan etuoikeus. Silti ajattelen, että se, mitä tekee, sen pitää olla merkityksellistä, sen pitää kummuta omasta halusta, olla iso unelma ja toive. Koska kun intohimoa on, se näkyy työn jäljessä, se näkyy kaikessa. Ikävä kyllä sekin näkyy, jos intohimoa ei ole.

What do you do when the passion burns out? Start another fire. 

Olenko yksin?

Jenny

TERVETULOA INSTAGRAMIIN 

TERVETULOA FACEBOOKIIN

Lue ja laita hyvä kiertämään:

Matka Alpeille on alkanut – Tour du Mont Blanc 150 km

Työmatkajuoksun plussat ja miinukset

Ylikierrostelun rauhoittelua ja haastattelu Fit-lehdessä

Elämänmuutos vie aikaa ja vaatii toistoa – mutta yhtäkkiä huomaa, että kaksi vuotta on kulunut

Uuteen nousuun – löydä energisempi elämä -kirjani on ilmestynyt

Vuoden 2018 juoksutavoitteet menivät aikalailla persiilleen