Yksi päivä elämästä

Pardon, postaus sisältää kaksi kirosanaa.

Eilinen oli muutamia mukavia poikkeuksia lukuun ottamatta rehellisesti sanottuna persereikäpäivä. Ei tapahtunut suuria, mutta pieniä sattumuksia yksi toisensa perään. Jotenkin jo aamusta tunsin, että tämä päivä tuo mukanaan monenlaisia yllätyksiä. Sattui kaikkia sellaisia ärsyttäviä juttuja, että olin myöhässä liikkeellä, taapero sai megaraivarit kun olin pukemassa häntä, lapsi heittäytyikin lattialle veltoksi, kolautti päänsä ja samalla minä löin takaraivoni ovenkarmiin, unohdin lapsen tuttipullon takapenkille ja jouduin palaamaan viemään pulloa lapselle mummolaan, kolautin pääni auton oveen kun poimin kassiani auton lattialta, tiputin ruokaa syliini, en voinut kuunnella uutta sisäpyöräilytuntiani sillä auton cd-soitin jumitti, lähdin ajatuksissani ajamaan väärää reittiä ja jouduin kammottavaan ruuhkaan. Ja kun vihdoin pääsin kotiovelle kymmenen minuuttia ennen pesutupavuoron alkamista ja 11 tuntia myöhemmin kuin olin ensimmäisen kerran lähtenyt kotoa, huomasin, että olin jättänyt sekä työ- että myös kotiavaimeni työhuoneelle. Aijettä!

Kun sitten lopulta hiilenä päivitin facebookiini muutaman voimasanan, sain kannustavia kommentteja, että oikein hieno poikkeus Polly Anna -päivitysten lomassa ja toki saan sanoa persereikäpäivä, että ei tässä missään Stepfordissa eletä. Kirjoitin myös, että tällaisista päivistä sitä saa olla kiitollinen, sillä nämä päivät opettavat todella arvostamaan sellaisia normaaleja päiviä tai päiviä, jolloin asiat sujuvat tanssin lailla.

Ja kas kummaa, ärsyyntyminen lakkasi siihen paikkaan, kun sain ”sanottua” ääneen, että hemmetti sentään. Siinä vaiheessa olin myös jo hyväksynyt sen, että nämä monet pikku epäonnet nyt sattuivat kasautumaan yhdelle päivälle. Kummasti tuo hyväksyminen auttaa, vaikka sitten joitain tunteja jälkikäteen. Lopulta en voinut muuta kuin hihitellä itsekseni.

Ja kaikista parasta tässä kaikessa on se, että vaikka noita tuollaisia parodiaa lähenteleviä päiviä tulee, niiden ei tarvitse antaa pilata seuraavaa päivää. Mitä enemmän itseni kanssa työskentelen, sitä nopeammin pystyn hyväksymään myös niitä ei niin mieleisiä asioita. Toki harjoittelusta huolimatta ajattelen monenlaista ja koen kaikenlaisia tunteita, mutta nykyään ilman, että ne vaikuttavat kaikkeen muuhun tekemiseeni tai että antaisin niiden viedä itseäni täysin 6-0. Tämä on pitkällisen treenauksen tulosta, mutta ainakin omalla kohdallani siitä on ollut ja tulee varmasti myös olemaan hyötyä. Tämä niin sanottu henkinen treenaaminen on yhtä työlästä kuin fyysinenkin harjoittelu, ellei jopa haastavampaa.

Minusta tärkeintä on olla aito ja rehellinen, myös ja ennen kaikkea itselleen.

Illalla ennen nukahtamista luettelin tuttuun tyyliini mielessäni päivän asioita, joista olin kiitollinen. Ja kaikesta huolimatta niitäkin löytyi. Lisäksi luottamus siihen, että seuraava päivä olisi jo täysin erilainen, kannatti.

Tänään olikin mahtipäivä! Työntäyteinen, mutta täynnä hienoja kokemuksia. Myös huomenna saan nauttia FIT250-muuttujien mainiosta seurasta!

Upeaa viikonloppua!

Juurikin näin!